Vielä kerran

Inton menetyksestä on kulunut tänään kaksi kuukautta. Suru ei ole hälvennyt, helpottanut tai muuttanut muotoaan. Miten se voisikaan? En sitä olettanutkaan.

Ratsastettuani viikonloppuna Grantin kaltaisen valmentajan silmien alla, en voinut olla ajattelematta, miten hienoa olisi ollut päästä Intonkin kanssa moisen gurun eteen. Että onhan Torsten ihan yritteliäs - mutta ei kuitenkaan lähelläkään sellaista esiintyjää, mitä oma Setähevoseni oli.

Eräs pitkän linjan ratsastaja ja valmentaja totesi taannoin, että ainoa asia mitä hän oikeastaan ratsastukselta enää kaipasi, olisi päästä ratsastamaan jo edesmenneellä kilparatsullaan.
Samaistuin täysin, tiesin tunteen. 

Haaveeni on tietysti turha. Se on vain yksi niistä haaveista, jotka toteutuvat unissani, jos sielläkään.

Inton jalkavaivojen vuoksi yhdessä leijuminen oli ollut poissa arjesta paljon pidempään, kuin viimeiset kaksi kuukautta. Palava halu treenata yhdessä Inton kanssa on ollut sammuttamattomissa viimeiset vuodet. En uskalla kuvitella sitä kaipuuden määrää, mikä tilanteesta olisi syntynyt, jos kerralla olisi lähtenyt sekä elämäni ratsu että rakkaus. Enpä olisi ehkä kymmenen vuotta sitten uskonut, että jonain päivänä elämäni ratsu olisi entinen ravurinruuna - niin se elämä opettaa :) Vuosien saatossa meitä on kuitenkin toisinaan onnistanut, ja osa näistä leijumishetkistä on tallentunut kameraan. Ei sillä, ettenkö pystyisi vielä täysin elävästi muistamaan sen fiiliksen kun ratsuni toimii ajatuksella; sen keveyden ja innokkuuden. Mikäli vanhoilla päivillä unohtaminen uhkaa, voin kuitenkin ottaa valokuvan esiin ja todeta; Wau, minulla on tosissaan ollut maailman hienoin hevonen.

Intolle, olet aina vaan rakas <3