Tunteita parin viikon ajalta
Surun kohdatessa nousee pintaan aina muutkin menetykset. Peikko oli ja on aivan valtava menetys. Niin oli myös the one, Into ja maailman paras kissa Miina. Aikuiselämän ja nuoruuden menetykset eivät ole aivan keskenään verrattavissa - niinkuin mikään suru olisi - mutta täällä asuessani olen surrut uudelleen myös nuorena menettäneitäni mummoa ja vaaria. He olisivat puutarhaihmisinä varmasti nauttineet täällä ja ehkä jopa olleet hieman ylpeitä puutarhainnostuksestani.
Olen saanut valtavan määrän viestejä Peikosta ja Intostakin. Olen sanaton tukenne edessä, kiitos. Tunteet heittelevät laidasta laitaan ja suru tulee aaltoina. Itku voi tulla lämpimänä iltana auringonlaskun aikaan tai töihin mennessä. Talliaskareissa sitä ei enää juuri tule. Ensimmäiset tallityöt ilman Peikkoa olivat tuskaisia ja tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Kotitallissa ei pääse pakoon omia tunteita eikä sitä, että elämä jatkuu, kaikesta huolimatta. Se on sekä onni että kirous. Enemmän kuitenkin onni.
Peikon poismenon jälkeen ensimmäisenä ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa. Siihen asti olin elänyt kuplassa, omaa täydellistä elämääni, jota arvostan ja rakastan. Niin helppoa ruusuilla tanssimista, että ihan hävettää, kun olen sanonut tänäkin kesänä, että on tylsää, kun olen ollut kahvilla puutarhassa perheen ja kaikkien eläinten seurassa. Saan olla niin upeiden eläinten ympäröimänä, etten ole edes tajunnut, kuinka etuoikeutettu olen. Ei olekaan ihan normi ottaa huikean hienoa ponia laitumelta puutarhaan syömään vähän piirakkaa ja juomaan kahvia.
Muistan kyllä, että myös Inton kanssa ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa elämästä, kun viisi vuotta sitten jouduimme sanomaan hyvästit.
Ja sitten elämäämme tuli Peikko, minishetlanninponi joista en edes pidä, ja todisti, että on olemassa muitakin hevosia, joiden katseesta sydän sulaa ja elämä on pelkkää iloa.
Peikon menetys on pistänyt miettimään ankarasti omaa hevosten pitoani. Hetken aikaa tuntui väärältä, etten olisi ansainnut Peikkoa ollenkaan. Kun se seisoi pienessä tarhassa yksin kaksi talvea (hormoonihirviö, ihan oman turvallisuutensa takia..). Omatunto on jyskyttänyt ja raastanut oikein urakalla.
Luojan kiitos tämän kesän se sai laiduntaa isojen poikien kanssa. Mutta sitähän ei ajattele, että kaikki loppuu kesken - sitä tekee parhaansa, toivottavasti, ja suunnittelee, miten asiat muuttuvat paremmiksi. Olen havahtunut siihenkin, kuinka järkyttävän tylsää elämää kaksi hevostani elävät, kun niiden kanssa ei tehdä mitään hauskaa, ettei vain sattuisi mitään. Oikein kunnon tallitäti - ja uskokaa, kun sanon, että en liiemmin arvosta sellaista piirrettä. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, kuinka voisin tarjota edes Torstenille ja Clancylle parempaa elämää, hyvin pienellä budjetillani.
Koska olen elänyt täällä maalaisilman täyttämässä kuplassa, erityisesti tämän kesän ajan, olen ehtinyt miettiä paljon meidän ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Ilmastonmuutosta, syömistä ja eettisyyttä, hevosten pitoa ja ratsastusta. En osaa päättää, onko ratsastus tarpeellista vai ei. Onko se eettistä vai jäänne muinaisuudesta mille ei ole enää suurimmassa osassa maapalloa minkäänlaisia perusteita. Hevosten seurassa ja selässä terapiatunteja säästyy, mutta onko se sen arvoista.
Kuulun kastiin jossa joka neljäs suomalainen on ilmastoahdistunut. Suren samaan aikaan Peikkoa, luontoa ja sen eläimiä, palavaa sademetsää ja koen hirvittävää riittämättömyyden tunnetta ja tekopyhyyttä, kun en voi tai en tee asialle mitään.
Sitten tylsyydessäni käyn lukemassa ht.nettiä ja mietin, mikä ihmisiä vaivaa.
Ja palaan takaisin omaan kuplaani. Siellä on hauskuutta, iloa ja naurua. Kaksi leikkisää ja ihanaa hevosta jotka ovat olleet aivan upeita nämä pari viikkoa, mitä nyt Torsten kerran ajatteli heittäytyä rekan alle maastossa - siinä taas jotain sellaista mitä ei olisi uskonut tapahtuvan, kun Torsten on ollut niin uskomattoman peloton maastossa koko kesän ajan.
Heräsin tänään aamulla torkuttelun jälkeen hevosen hirnahdukseen. Torsten hirnahti niin kylmiä väreitä aiheuttavalla, matalalla äänellä, että sen paremmin ei voi päivää aloittaa. Ihana Teemu teki aamutallia ja Torsten varmaan katsoi, että makuuhuoneen ikkuna on auki, parempi herättää se laiskuri :D Join aamukahvit terassilla (kuulostaa hienolta, on oikeasti tehty väliaikaisratkaisuksi vaihtolavoista :P) ja katselin kun hevoset nauttivat elämästään laitumella vuoroin syöden, rapsutellen ja leikkien. Kohta on varmasti päikkäriaika.
En koe enää niin suurta epäonnistumista Peikkoa kohtaan. Ajattelen, että Peikon ansiosta elämä on edelleen hauskaa, ja oma kupla on ihan ok. Sinne mahtuu ilmastoahdistus, rahahuolet, tekemättömät työt. Käsi kädessä elämänilot ja surut. Mutta päällimmäisenä siellä on aina kiitollisuus. Ja Peikko ❤️
