lauantai 24. elokuuta 2019

Oman elämäni kupla

Tunteita parin viikon ajalta


Surun kohdatessa nousee pintaan aina muutkin menetykset. Peikko oli ja on aivan valtava menetys. Niin oli myös the one, Into ja maailman paras kissa Miina. Aikuiselämän ja nuoruuden menetykset eivät ole aivan keskenään verrattavissa - niinkuin mikään suru olisi - mutta täällä asuessani olen surrut uudelleen myös nuorena menettäneitäni mummoa ja vaaria. He olisivat puutarhaihmisinä varmasti nauttineet täällä ja ehkä jopa olleet hieman ylpeitä puutarhainnostuksestani.

Olen saanut valtavan määrän viestejä Peikosta ja Intostakin. Olen sanaton tukenne edessä, kiitos. Tunteet heittelevät laidasta laitaan ja suru tulee aaltoina. Itku voi tulla lämpimänä iltana auringonlaskun aikaan tai töihin mennessä. Talliaskareissa sitä ei enää juuri tule. Ensimmäiset tallityöt ilman Peikkoa olivat tuskaisia ja tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Kotitallissa ei pääse pakoon omia tunteita eikä sitä, että elämä jatkuu, kaikesta huolimatta. Se on sekä onni että kirous. Enemmän kuitenkin onni.






Peikon poismenon jälkeen ensimmäisenä ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa. Siihen asti olin elänyt kuplassa, omaa täydellistä elämääni, jota arvostan ja rakastan. Niin helppoa ruusuilla tanssimista, että ihan hävettää, kun olen sanonut tänäkin kesänä, että on tylsää, kun olen ollut kahvilla puutarhassa perheen ja kaikkien eläinten seurassa. Saan olla niin upeiden eläinten ympäröimänä, etten ole edes tajunnut, kuinka etuoikeutettu olen. Ei olekaan ihan normi ottaa huikean hienoa ponia laitumelta puutarhaan syömään vähän piirakkaa ja juomaan kahvia. 

Muistan kyllä, että myös Inton kanssa ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa elämästä, kun viisi vuotta sitten jouduimme sanomaan hyvästit. 
Ja sitten elämäämme tuli Peikko, minishetlanninponi joista en edes pidä, ja todisti, että on olemassa muitakin hevosia, joiden katseesta sydän sulaa ja elämä on pelkkää iloa.







Peikon menetys on pistänyt miettimään ankarasti omaa hevosten pitoani. Hetken aikaa tuntui väärältä, etten olisi ansainnut Peikkoa ollenkaan. Kun se seisoi pienessä tarhassa yksin kaksi talvea (hormoonihirviö, ihan oman turvallisuutensa takia..). Omatunto on jyskyttänyt ja raastanut oikein urakalla. 
Luojan kiitos tämän kesän se sai laiduntaa isojen poikien kanssa. Mutta sitähän ei ajattele, että kaikki loppuu kesken - sitä tekee parhaansa, toivottavasti, ja suunnittelee, miten asiat muuttuvat paremmiksi. Olen havahtunut siihenkin, kuinka järkyttävän tylsää elämää kaksi hevostani elävät, kun niiden kanssa ei tehdä mitään hauskaa, ettei vain sattuisi mitään. Oikein kunnon tallitäti - ja uskokaa, kun sanon, että en liiemmin arvosta sellaista piirrettä. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, kuinka voisin tarjota edes Torstenille ja Clancylle parempaa elämää, hyvin pienellä budjetillani.
Koska olen elänyt täällä maalaisilman täyttämässä kuplassa, erityisesti tämän kesän ajan, olen ehtinyt miettiä paljon meidän ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Ilmastonmuutosta, syömistä ja eettisyyttä, hevosten pitoa ja ratsastusta. En osaa päättää, onko ratsastus tarpeellista vai ei. Onko se eettistä vai jäänne muinaisuudesta mille ei ole enää suurimmassa osassa maapalloa minkäänlaisia perusteita. Hevosten seurassa ja selässä terapiatunteja säästyy, mutta onko se sen arvoista.
Kuulun kastiin jossa joka neljäs suomalainen on ilmastoahdistunut. Suren samaan aikaan Peikkoa, luontoa ja sen eläimiä, palavaa sademetsää ja koen hirvittävää riittämättömyyden tunnetta ja tekopyhyyttä, kun en voi tai en tee asialle mitään.

Sitten tylsyydessäni käyn lukemassa ht.nettiä ja mietin, mikä ihmisiä vaivaa. 

Ja palaan takaisin omaan kuplaani. Siellä on hauskuutta, iloa ja naurua. Kaksi leikkisää ja ihanaa hevosta jotka ovat olleet aivan upeita nämä pari viikkoa, mitä nyt Torsten kerran ajatteli heittäytyä rekan alle maastossa - siinä taas jotain sellaista mitä ei olisi uskonut tapahtuvan, kun Torsten on ollut niin uskomattoman peloton maastossa koko kesän ajan.
 Heräsin tänään aamulla torkuttelun jälkeen hevosen hirnahdukseen. Torsten hirnahti niin kylmiä väreitä aiheuttavalla, matalalla äänellä, että sen paremmin ei voi päivää aloittaa. Ihana Teemu teki aamutallia ja Torsten varmaan katsoi, että makuuhuoneen ikkuna on auki, parempi herättää se laiskuri :D Join aamukahvit terassilla (kuulostaa hienolta, on oikeasti tehty väliaikaisratkaisuksi vaihtolavoista :P) ja katselin kun hevoset nauttivat elämästään laitumella vuoroin syöden, rapsutellen ja leikkien. Kohta on varmasti päikkäriaika.






En koe enää niin suurta epäonnistumista Peikkoa kohtaan. Ajattelen, että Peikon ansiosta elämä on edelleen hauskaa, ja oma kupla on ihan ok. Sinne mahtuu ilmastoahdistus, rahahuolet, tekemättömät työt. Käsi kädessä elämänilot ja surut. Mutta päällimmäisenä siellä on aina kiitollisuus. Ja Peikko ❤️

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Peikolle

Pieni suuri Peikko, joka jätti jälkeensä valtavan surun ja tyhjyyden


Meillä on kotona hiljaista. Puutarhan joka kolkka huutaa Peikkoa. Tallissa kaikuu. Ihan tosi. Samana yönä kun menetimme Peikon, pääskyset muuttivat pois. Siellä on pelottavan hiljaista ja kolkkoa. 

Kaipaamme Peikkoa valtavasti. Olen katkera ja surullinen. Miksi juuri Peikko - siihen ei ollut kukaan varautunut. pikkuPeikon piti olla meidän luonamme vielä kevyesti kaksyt vuotta! Lenkkiseurana, hengailemassa, puutarhan kahvihetkissä ja kitkemistalkoissa, salissa ja keittiössä, lasten ratsuna ja jokaisen päivän ilona ja valona. Kaipaan niin Peikon pientä turpaa, valtavaa tunneälyä, hyvää huumoria, hirnuntaa ja höpötystä, sen ainutlaatuista katsetta. Itkulle ei tule loppua.

Peikko oli maailman paras.






Peikko oli sitä tietenkin myös viimeisenä yönään. Lähdimme klinikalle sunnuntai-iltana, sillä Peikko oli syönyt jo hetken aikaa huonosti ja oli väsynyt. Puutarhan vihreä ja kahvipöydän herkut kelpasivat. Maailman nirsoimpana ponina oletin, että vika on suussa. Että siellä on jotain, kun hengityskin vähän haisi. 

Viikin hevossairaalan pihalla Peikko asteli trailerista ulos, ravasi showravilla sisälle kuin olisimme olleet lenkillä ja tietenkin huuteli kuuluvat tervehdykset kaikille. Peikko hurmasi klinikan hoitajat ja ellän ja oli iloinen ja utelias oma itsensä, vaikka saikin kaksi kertaa rauhoitusta hammashoitoa varten. Ell totesi suoli- ja sydänäänien kuuntelussa, että kaikki vaikuttaa normaalilta, poni ei vaikuta sairaalta. 

Koko klinikkareissu olikin pelkkää naurua ja Peikon ihastelua, aina siihen asti kun verikokeiden tulokset tulivat. Ja ne piti ottaa uudestaan. Munuaisten kreatiiniarvo oli mennyt yli sallittujen rajojen eikä antanut mitään lukua. Silloin olimme jo siirtyneet ultraamaan sisäelimiä ja samaan aikaan ell löysi laajentuneen munuaisen. Musertavat uutiset saivat tajuamaan tilanteen vakavuuden. Kannattaako tehohoitoa aloittaa, se selviäisi kun verikokeiden uudet tulokset saapuivat. Kreatiinin pitäisi olla alle 400. Munuaissairaudet ovat aina vakavia ja ennusteet ovat huonoja. Tehohoito maksaa noin 500 euroa vuorokaudessa ja voi kestää pitkään.



Siirryimme klinikan pihalle odottelemaan ja Peikko sai nyhtää vihreää. Peikko oli niin älyttömän rohkea, täydellinen oma itsensä, Teemu oli upeasti tukenani ja jollain käsittämättömällä voimalla, hysteerisen murtumisen jälkeen, sain itseni kasattua ja keskustelimme Peikon kanssa, niinkuin hänen kanssaan aina keskusteltiin. Maailman paras Peikko, rakas pikkuPeikko, rohkea Peikko. Ja Peikko nyökytteli. Eikä sitä tuntunut häiritsevän, vaikka itkinkin. 

Pitkän odotuksen ja veren laimentamisen jälkeen saimme uudet verikokeiden tulokset. Tulos oli pahin mahdollinen. Olimme jo päättäneet, että alle 400 luvulla aloitamme tehohoidon. Jos ensimmäisessä kokeessa olisi vaikka sattunut joku virhe - vaikka ymmärsinkin, miten epätodennäköistä se olisi. 

Peikolla kreatiiniarvo oli järkyttävä 1400. Se oli sellainen tulos, yhdessä muiden verikokeiden tulosten kanssa, ettei mitään ollut tehtävissä. Miten hirveää on, kun mitään ei voi tehdä. Oma, upea, utelias, klinikan jokaista huonetta tutkiva Peikko, joka samaan aikaan hörisee omalle peilikuvalleen jonka näkee lasiovesta, on niin sairas, ettei mitään ole enää tehtävissä.

Siirryimme vielä hetkeksi aikaa ulos lämpimään elokuun yöhön, syömään vihreää. Rapsuttelemaan Peikkoa viimeistä kertaa. Yrittäen ymmärtää, mitä juuri on tapahtumassa, minne olen poniani taluttamassa. 

Peikko käveli edelleen viimeiseen tilaan korvat hörössä, reippaasti, kolmesta rauhoituksesta huolimatta. Se oli todellinen Braveheart. Lopetus sujui rauhallisesti.
Haluan vielä kiittää koko Viikin hevossairaalan henkilökuntaa sinä sunnuntaiyönä. Meidän mahtavaa eläinlääkäriä sekä hoitajia parhaasta mahdollisesta hoidosta mitä Peikko ja me saatoimme saada. Niin hienotunteista, ammattimaista ja rehellistä.

Peikolle olen ikuisesti kiitollinen. Peikko näytti minulle aivan uuden tavan elää ja olla. Peikko, joka oli koko tilamme sydän. Suuri ja rohkea. Upea, ainutlaatuinen Braveheart. Kiitos, kun tulit taloomme ja saimme pienen hetken elää kanssasi.


Kaipaamme sinua niin. Olet ajatuksissamme, puutarhassa, lenkeillä, näillä pelloilla, tallissa, kotona. Ilmassa. Olet sydämessämme ♥

maanantai 12. elokuuta 2019

Braveheartille

Braveheart of Gobling, meidän oma, rakas Peikko
12.6.2012-12.8.2019.


Kiitos 💔

Meillä on niin kamala suru ja ikävä maailman parasta Peikkoa. Elämä on niin epäreilua.

Kiitos Viikin hevossairaalan lääkärille ja hoitajille parhaasta mahdollisesta hoidosta.

perjantai 9. elokuuta 2019

Puutarhaperjantai

Perjantai-illan kunniaksi, muutama kuva tältä ukkoskuurojen ja paahtavan auringon illalta! 

Ihanat pihlajanmarjat! 

Olen tänä kesänä hakenut kahteen otteeseen Turun Viherlassilasta näitä ruusuja; ensimmäisellä kerralla vähän extempore ja sitten kun ne istuikin kuin nappi silmään, oli haettava lisää. Nämä ja näiden edessä olevat laventelit ovat match made in heaven. 
Vielä yksi setti ruusuja on pakko hakea, mutta se menee väkisinkin ensi vuodelle, kun ei näitä saa enää. Ruusun nimi on Shackenborg ruusu ja se vaan kukkii, ihan hulluna, koko ajan! Talvenkestävyyskin pitäisi olla hyvä, se selvinnee ensi keväänä. 


Ritarinkannukset on kohonnut hurjiin mittoihin; kymmenisen olen leikannut penkistä jo maljakkoon ja vielä vaan on penkissä väriä. Istutin näitä n. 40 taimea. 



Sisääntulon sinisarjat ❤️ Ensi vuonna ne pääsevät terassille kukkijoiksi, pohjoispuoli taitaa olla hieman liian varjoinen. 





Tänä vuonna tulee hulluna karhunvatukoita! Viime vuonna näitä ei tullut yhtään, kun peurat tai jänikset söivät oksat talvella. Nyt niitä pursuaa niin etten tiedä mitä näistä kaikista tekisi. Sukulaiset ja ystävät, tervetuloa poimimaan...!

Puutarhan kaunein koriste ❤️ joka hengailee puutarhassa mukana. Kun laidunruoho ei oikein kelpaa, onneksi nurmikko menee...


Perjantai-illan viinit ;D

Annabelle hortensiat kukoistaa. Nekin kyllä kärsi kahdesta siirrosta vähän, mutta kukat ovat sellaisia kahden kämmenen kokoisia. Upeat, ihan yksi lempikukista!

Ostin daalioiden juurakoita alennuksesta jolloin toki ne tuli laitettua vähän myöhään multiin. Nyt on ensimmäiset kukat kuitenkin auenneet, jee! En tosin ole vielä varma onko nämä mun kukkia vai ei. Kuvissa hienompia ;D (eikä siis mun kuvissa :P)


Avaruus! Tosta valkoiset ruusujen ohi mahtui viime kesänä just ja just ruohonleikkurilla. Tykkään enemmän nykyisestä :) 

Leimupenkki on puhjennut kukkaan.



Mitä enemmän katsoo kuvia talon uudesta julkisivusta - eli uudesta ovesta - ei voi kuin olla tyytyväinen arkkitehdin piirrustukseen ja puusepän käden jälkeen :) Vaikka homma olikin niin tyyristä että terassiin kerätään talven yli kuivaa kahisevaa. Siihen asti mennään tuollaisella tyylikkäällä, kiikkerällä lavaviritysrappusilla :D 






Ostin tänä kesänä extempore -50 alella Endless Summer-hortensioita. Originaalit ei kuki mutta uusi lajike Summer Love kukkii - ja nämä kukat on taas sellaisia kahden kämmenen levyisiä, ja täydellisen vadelmanpunaisia. Aivan upea!


Puutarhaelämä on parasta ❤️ Viikonloppuna aion todellakin istua kahvikupin kanssa nauttimaan hitaasta aamusta ja katsella ponien laidunnusta. Ja ehkä blogatakin. Viime viikon perjantainahan ajattelin, että nyt on täydellinen hetki istua blogin ääreen, mutta kone lakkasi toimimasta joten instattelin illan. Siellä kyselinkin teiltä, instaseuraajilta, että korvaako insta jo blogin. Kun 30 % vastaajista toivoi enemmän aktiivisuutta blogiin eikä insta heidän mielestään korvaisi postauksia blogissa, niin täällä toivottavasti tapahtuu aktivoitumista! Kiitos siis teille jotka vastasitte 🌞 Ja ihanaa alkavaa viikonloppua!