lauantai 24. elokuuta 2019

Oman elämäni kupla

Tunteita parin viikon ajalta


Surun kohdatessa nousee pintaan aina muutkin menetykset. Peikko oli ja on aivan valtava menetys. Niin oli myös the one, Into ja maailman paras kissa Miina. Aikuiselämän ja nuoruuden menetykset eivät ole aivan keskenään verrattavissa - niinkuin mikään suru olisi - mutta täällä asuessani olen surrut uudelleen myös nuorena menettäneitäni mummoa ja vaaria. He olisivat puutarhaihmisinä varmasti nauttineet täällä ja ehkä jopa olleet hieman ylpeitä puutarhainnostuksestani.

Olen saanut valtavan määrän viestejä Peikosta ja Intostakin. Olen sanaton tukenne edessä, kiitos. Tunteet heittelevät laidasta laitaan ja suru tulee aaltoina. Itku voi tulla lämpimänä iltana auringonlaskun aikaan tai töihin mennessä. Talliaskareissa sitä ei enää juuri tule. Ensimmäiset tallityöt ilman Peikkoa olivat tuskaisia ja tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Kotitallissa ei pääse pakoon omia tunteita eikä sitä, että elämä jatkuu, kaikesta huolimatta. Se on sekä onni että kirous. Enemmän kuitenkin onni.






Peikon poismenon jälkeen ensimmäisenä ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa. Siihen asti olin elänyt kuplassa, omaa täydellistä elämääni, jota arvostan ja rakastan. Niin helppoa ruusuilla tanssimista, että ihan hävettää, kun olen sanonut tänäkin kesänä, että on tylsää, kun olen ollut kahvilla puutarhassa perheen ja kaikkien eläinten seurassa. Saan olla niin upeiden eläinten ympäröimänä, etten ole edes tajunnut, kuinka etuoikeutettu olen. Ei olekaan ihan normi ottaa huikean hienoa ponia laitumelta puutarhaan syömään vähän piirakkaa ja juomaan kahvia. 

Muistan kyllä, että myös Inton kanssa ajattelin, että kaikki hauskuus on poissa elämästä, kun viisi vuotta sitten jouduimme sanomaan hyvästit. 
Ja sitten elämäämme tuli Peikko, minishetlanninponi joista en edes pidä, ja todisti, että on olemassa muitakin hevosia, joiden katseesta sydän sulaa ja elämä on pelkkää iloa.







Peikon menetys on pistänyt miettimään ankarasti omaa hevosten pitoani. Hetken aikaa tuntui väärältä, etten olisi ansainnut Peikkoa ollenkaan. Kun se seisoi pienessä tarhassa yksin kaksi talvea (hormoonihirviö, ihan oman turvallisuutensa takia..). Omatunto on jyskyttänyt ja raastanut oikein urakalla. 
Luojan kiitos tämän kesän se sai laiduntaa isojen poikien kanssa. Mutta sitähän ei ajattele, että kaikki loppuu kesken - sitä tekee parhaansa, toivottavasti, ja suunnittelee, miten asiat muuttuvat paremmiksi. Olen havahtunut siihenkin, kuinka järkyttävän tylsää elämää kaksi hevostani elävät, kun niiden kanssa ei tehdä mitään hauskaa, ettei vain sattuisi mitään. Oikein kunnon tallitäti - ja uskokaa, kun sanon, että en liiemmin arvosta sellaista piirrettä. Olen yrittänyt miettiä pääni puhki, kuinka voisin tarjota edes Torstenille ja Clancylle parempaa elämää, hyvin pienellä budjetillani.
Koska olen elänyt täällä maalaisilman täyttämässä kuplassa, erityisesti tämän kesän ajan, olen ehtinyt miettiä paljon meidän ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia. Ilmastonmuutosta, syömistä ja eettisyyttä, hevosten pitoa ja ratsastusta. En osaa päättää, onko ratsastus tarpeellista vai ei. Onko se eettistä vai jäänne muinaisuudesta mille ei ole enää suurimmassa osassa maapalloa minkäänlaisia perusteita. Hevosten seurassa ja selässä terapiatunteja säästyy, mutta onko se sen arvoista.
Kuulun kastiin jossa joka neljäs suomalainen on ilmastoahdistunut. Suren samaan aikaan Peikkoa, luontoa ja sen eläimiä, palavaa sademetsää ja koen hirvittävää riittämättömyyden tunnetta ja tekopyhyyttä, kun en voi tai en tee asialle mitään.

Sitten tylsyydessäni käyn lukemassa ht.nettiä ja mietin, mikä ihmisiä vaivaa. 

Ja palaan takaisin omaan kuplaani. Siellä on hauskuutta, iloa ja naurua. Kaksi leikkisää ja ihanaa hevosta jotka ovat olleet aivan upeita nämä pari viikkoa, mitä nyt Torsten kerran ajatteli heittäytyä rekan alle maastossa - siinä taas jotain sellaista mitä ei olisi uskonut tapahtuvan, kun Torsten on ollut niin uskomattoman peloton maastossa koko kesän ajan.
 Heräsin tänään aamulla torkuttelun jälkeen hevosen hirnahdukseen. Torsten hirnahti niin kylmiä väreitä aiheuttavalla, matalalla äänellä, että sen paremmin ei voi päivää aloittaa. Ihana Teemu teki aamutallia ja Torsten varmaan katsoi, että makuuhuoneen ikkuna on auki, parempi herättää se laiskuri :D Join aamukahvit terassilla (kuulostaa hienolta, on oikeasti tehty väliaikaisratkaisuksi vaihtolavoista :P) ja katselin kun hevoset nauttivat elämästään laitumella vuoroin syöden, rapsutellen ja leikkien. Kohta on varmasti päikkäriaika.






En koe enää niin suurta epäonnistumista Peikkoa kohtaan. Ajattelen, että Peikon ansiosta elämä on edelleen hauskaa, ja oma kupla on ihan ok. Sinne mahtuu ilmastoahdistus, rahahuolet, tekemättömät työt. Käsi kädessä elämänilot ja surut. Mutta päällimmäisenä siellä on aina kiitollisuus. Ja Peikko ❤️

10 kommenttia:

  1. Sun postaukset on kyllä niin huippuja aina! Hyvää pohdiskelua tekstissä, joka tarttui itseenikin.

    VastaaPoista
  2. Meillä kaikilla on varmasti nyt ahdistusta sademetsien tuhosta ja kaikesta maailman kaoottisuudesta, mutta juuri siihen tuo pientä lohtua sinun blogisi kaltaiset asiat. Ei se tekisi maailmaa paremmaksi paikaksi, jos me luopuisimme rakkaista asioistamme ja vaipuisimme epätoivoon, päinvastoin. Maailmassa on paljon hyvääkin, se unohtuu tänä someaikana, jolloin uutiset syöksyvät tajuntaamme halusimme tai emme. Tehkäämme parhaamme jotta maapallo voisi hyvin, mutta yrittäkääämme silti pysyä optimistisina ja nauttia elämästä, jos siihen on mahdollisuus, se on ihana lahja. Niin suuri onni saada elää luonnon ja eläimien keskellä, enkä usko hetkeäkään, että hevosillasi voisi olla missään parempaa ja ihanampaa elämää kuin juuri teillä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentistasi. Toivotaan että Torsten ja Clancy ovat samaa mieltä :) Mä en kyllä usko että kaikilla on, sitä ahdistusta. Mä voin toisinaan ärsyyntyä siitä miten hyvin toiset joko peittelee tai ei koe ilmastoahdistusta 😁 Ja olen siinä mielessä eri mieltä kanssasi, että vaikka hevoset on oman elämän henkireikä, on niiden pitäminen ilmastolle ihan järkyttävän kallista. Puhumattakaan kilpahevosista joita kuskataan mantereilta toisille, pitkiä matkoja kilpailuihin - ei se vaan mitenkään ole luontoa säästävää. Rakastan olla lähellä luontoa ja täällä on hyvä harrastaa, mutta kyllähän nämä todennäköisesti on niitä asioita mistä oikeasti pitäisi luopua, koska (eettisyys) ilmastonmuutos.

      Eipä sillä että näistä pystyisin sen takia luopumaan mutta on hyvä muistaa että hevosharrastus ei todellakaan ole ekoteko.

      Poista
  3. Taas itken täällä, kirjoitat niin hienosti. Ja yhdyn edellä kirjoittavan Liisan viimeiseen lauseeseen täysillä. Nuo Pätkiskuvat, ihania. No ja muutkin tietysti!

    VastaaPoista
  4. En yleensä kommentoi mitään, vaikka blogisi on ollut minulle tärkeä jo vuosia. Tänne on ollut aina ihana palata ihastelemaan hevosia, kissoja ja puutarhaa. Peikkoon olin aivan erityisen ihastunut, hän vaikutti juuri sellaiselta ponilta,jollaisen kaikki onnekkaat elämänsä aikana kohtaavat. Minulla on ollut tällainen poni pian yhdeksän vuotta, siis pikkutytöstä asti hän ollut mun elämän suurin aarre. Heppahommat ovat jotain sellaista, minkä avulla sitä jaksaa viikosta toiseen.

    En voinut olla ajattelematta, että onneksi hevosilla on kuitenkin toisensa ja että ehditte hankkia Clancyn ennen Peikon poismenoa. Paljon voimia sinne, olet yksi upeimmista hevosenomistajista, jonka tiedän. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentistasi ❤️ Onneksi sinulla on oma aarre - pidä siitä tiukasti kiinni ❤️
      Ja onneksi tosiaan, nyt olisin aivan pulassa jos olisin jäänyt yksin Torstenin kanssa. Ja onhan se Clancy sellainen pikkuvarsa että sen seurassa ei voi olla surullinen. ❤️

      Poista
  5. Voi näitä kaikkia pieniä ja suuria meille tärkeitä olentoja, jotka jättävät meihin niin syvän jäljen, surun ja kiitollisuuden <3

    Kiitos myös, että kirjoitit mietteitäsi kuplautumisesta ja huolistasi liittyen luontoon ja ilmastoon. Minusta on tärkeää, että tunteistaan saa puhua. Kuten yllä eräässä kommentissa totesit, minäkin toivoisin että useampia koskettaisi luonnon tämänhetkinen tila, hyvässä ja pahassa. Jotenkin uskon, että se ahdistus saisi myös toimimaan omalta osalta tilanteen muuttamiseksi paremmaksi.

    Ehkä puutarhassanne olisi paikkoja linnunpöntöille tai uusille puun taimille - luonnon kannalta myönteisille teoille ja asioille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Siina ihanasta kommentistasi. Miten voikaan olla niin raastava ikävä pientä Peikkoa ❤️ Suru on niin syvää.

      Ilmastoahdistukseen on helpottanut lihaton lokakuu. On jotenkin helpompi hengittää kun tietää että edes hetken ajan oma hiilijalanjälki on pienempi! Tarkoitus olisi myös vähentää maitotuotteiden käyttöä, mikä on toki vaikeaa kun tykkää käyttää leivonnassa maitoa, kermaa ja voita. Onneksi ”korvikkeet” paranevat koko ajan!

      Olen niin iloinen niistä monista linnunpöntöistä mitä vanhat omistajat ovat puutarhaan ripustaneet. Keväisin pihan valtaa upea sirkutus ❤️

      Ihanaa lauantaita Siina! ❤️
      T. Jilla

      Poista