Avuttomaksi opetettu

Hevosen hoidossa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja kilpailemisessa omistajan arvot ovat ratkaisevassa osassa hevosen kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen. Hevoset ovat arvomaailmamme armoilla.

tammikuu 2014

Harva  haluaa myöntää että ratsastaessamme syyllistyisimme hevosta vahingoittavaan toimintaan (nyt kun ei kysytä ponnyjemme mielipidettä ;)) vaan jokainen pyrkii taitojensa puitteissa, parhaansa mukaan liikuttamaan hevostaan päämääränään se kuuluisa happy athlete. Ja se on tietysti tosi hyvä, koko lajin kannalta.

Ymmärrämme barrauksen ja rollkurin vahingoittavat vaikutukset. Puistelemme päätämme ja kahvipöytäkeskusteluissa kauhistelemme mitä hevoset joutuvat kestämään. Pahoittelemme miten hevoset pakotetaan, opetetaan avuttomiksi.

Ratsastus tai hevosen liikutus ei kuitenkaan ole ainoa hetki päivässä jolloin opetamme tai valmennamme hevostamme. Teemme arvojemme mukaisia päätöksiä koskien elinolosuhteita, liikuntaa ja ruokintaa joita hevosemme sitten noudattavat kuin niillä olisi seuranaan personal trainer 24/7. Mutta ei niillä ole, sillä hevosemme parhaaksi ne elävät useimmiten yksin. Ne saattavat nähdä naapureita, mutta ne eivät saa koskettaa lajitoveriaan.

Me päätämme missä seurassa hevosemme ulkoilevat ja kuinka monta tuntia päivässä. On täysin ok antaa hevosen seistä pahimmillaan 20 tuntia vuorokaudesta tallissa, se ei ole tuomittavaa, koska niinhän kaikki muutkin tallin asukkaat tekevät.

Hakeudumme kaltaistemme seuraan saadaksemme hyväksynnän tavalle jolla hevostemme kanssa harrastamme. Hevosemme elävät kuitenkin eristyksissä.

Omissa postimerkkitarhoissa yksin seisoskelevista hevosista on tullut pysyvä osa hevoskulttuuriamme. Vaikka tiedostamme että kyseessä on laumaeläin, toteamme että hevonen pysyy terveempänä itsekseen, kuin riehuessaan pienessä tilassa kenties epäsosiaallisen kaverin kanssa. Totta tietysti tämäkin. Tosin vasta sitten kun hevonen lähtee liikkeelle, nähdään paikallaan seisomisen seuraukset. No pysyvätpä eläinlääkärit, fysiatrit, hierojat ja hevospsykologit työllistyneinä.

Kun hevosen eristää lajitovereista tulee lopulta ihmisestä, päivän ainoana aktiviteettina, hevoselle yhä tärkeämpi. Hevonen muuttuu mielestämme nöyremmäksi ja rauhallisemmaksi, mukavemmaksi käsitellä. Tai niin me haluamme asian nähdä. Aavistuksen passiiviseksi muuttuneen hevosen kanssa on helpompi tehdä töitä kuin sen riiviön, joka leikkii päivät tarhassa, kaverin kanssa. Sellaisen hevosen, jolla on sisäinen palo ja voima on huomattavasti helpompi ignoorata omistajansa toiveet kuin sellaisen joka rodulle tyypillisten aktiviteettien puutteessa hiljalleen opetetaan avuttomaksi.

Kun vuosia sitten jouduin koulutuksellisista syistä sijoittamaan hevoseni eri talleihin sain kahden yhdessä viihtyvän hauskan ja mukavan hevosen tilalle vain kaksi hevosta. Torstenin, josta kuoriutui melkoinen juro, ja Inton, joka vanhempana hevosena oli jo tottunut elämään aikasemmin elämässään yksin - ja silti sekin hieman passivoitui. Kesti hetken tajuta että hevoseni olivat masentuneita eläessään erossa ystävästään. Järjestin asiat pikaisesti niin että molemmat asuivat jälleen saman katon alla, ja loppu niiden ystävyyssuhteessa onkin historiaa.

Nykyhevosen vertaaminen villihevoseen on lähes yhtä kaukaa haettua kuin sohvaperunana viihtyvän kultaisenoutajan vertaaminen suteen. Evoluutio ei kuitenkaan ole poistanut perustarvetta niin hevoselta, koiralta kuin ihmiseltä. Kaipaamme lajitovereiden seuraa. Yksin ei ole hyvä olla. Kun kiellämme hevosiltamme ystävät, teemme sille henkiset rollkurit. Emme pakota hevosta kulkemaan avuttomana rankaa rasittavassa asennossa, vaan tuomitsemme uljaan laumaeläimemme luonnottamaan yksinäisyyteen, eristykseen. Opetettuun avuttomuuteen.