Kaulanarua ja kuolaimettomuutta

siis ihan kukkahattutäti-juttuja

Torsten pääsi kuin pääsikin perjantain kuuniaksi Mian valmennukseen, kun poni sai aamutuimaan irtokenkänsä takaisin jalkaan. Valmennus aloitettiin sovittua myöhemmin kun Inton The Hammas operaatiossa kului odotettua enemmän aikaa - ja kun valmentaja ja valmennettava olivat menneet ristiin eri kentille. 

Mia ratsasti ponia ensin. Minun on huomattavasti helpompi päästä sisälle ratsastuksen saloihin, kun hevonen on rehellisesti läpi. Mia on ensimmäinen kokeilemamme valmentaja, joka saa ponin _kantamaan_ itsensä oikein. Niinpä, nyt Torstenin kääntyessä yhdeksän vuotiaaksi, olen hurjan onnellinen tälläisestä itselleni ja ponille suodusta uudesta mahdollisuudesta. On niin helppoa, kun voi vain istua hevosen selässä ja nauttia, ilman että joka kerta täytyy jatkaa niistä ongelmista, mihin viime kerralla on jääty! Ihanteellista olisi, jos poni pääsisi kerta viikkoon työskentelmään oikean ratsastajan kanssa ja itse voisin valmentautua kerran viikossa - taloudellisesti se ei kuitenkaan tällä hetkellä ole mahdollista. 

Tällä kertaa poni Torsten esitteli kuitenkin Miallekin  melkoisesti mielipiteitään, lähinnä työntekoon liittyen. Se on niin raskasta ;)
Päivinä, jolloin poni ei halua kantaa itseään rehellisesti, vaan painaa etupainoisena menemään, on entistä tärkeämpää, etten itse ala kannattelemaan sitä. Kulkekootkin vähän matalemmalla, kunhan poni kantaa kroppansa aivan itse. Minun pitäisi myös työskennellä enemmän maasta käsin. Siirtää jalkoja sivulle, taakse - sinne minne minä haluan, ilman hiipimisiä, nojailua tai "päälle kävelemistä". Treenasin hetken maasta käsin ennen selkään menoa, ja poni kyllä teki hyvin kaiken minkä pyysin. Kun lopetin, se alkoi välittömästi nojailemaan minuun - meillä taitaakin olla melkoinen työurakka edessä ;)

Selässä tehtävä oli prikulleen sama. Siirrä painolla hevosta muutama askel oikealle, suorista, siirrä vasemmalle. Ilman nojailua, jokainen askel astuttuna. Ilman hosumista. Tämä toimi hyvin, mutta saan todella keskittyä, jotta se toimisi myös jatkossa. Istunnalla ravissa minun pitäisi ehdottomasti ajatella ylös alas ylös alas, ei sivulle. Ajatusmaailma, joka päässäni tällä hetkellä on, on harvinaisen vaikea. Istua hevosen selässä niin, että olen painava (no sen luulisi luonnistuvan ;)), pompotan, mutta en istu läpi vaan hevosen päällä. Ja tietysti rentona, korsetti kasassa ja kädet hiljaa paikallaan. Mission imbossible. 

Kun Torsten ei oikein halunnut kantaa kaulaansa, vaan maata kivasti ohjalla, laittoi Mia minulle ohjista kaulanarun avuksi. Olin mykistynyt. Kun naru kiristyi ponin käyttäessä alakaulaansa, se tajusi hyvin nopeasti vetää alakaulan sisään, siirtää painon takasille ja keventyä sekä ryhdistyä edestä. Tämä kaulanaru tulee todellakin käyttöön, ihan heti seuraavalla treenikerralla.

23 vuotta hyvin palvellut hammas.

Kiinnostaa kissojakin ... ;)

Hyvin reilusta perjantaikännistä  herännyt Setähevonen odotteli tallissa, kun tyytyväinen Torsten palasi töistä kotiin. Saimme kuin saimmekin poistettua Intolta taipuneen sivuhampaan, mutta se vaati kärsivällistä työtä, puudutusta sekä paljon rauhoitusainetta. Hikeä, verta ja lihasvoimia ei säästelty. Itse seitsemän vuotta hammasrautoja käyttäneenä en kammoksu hammaslääkäreitä, mutta isot pihdit hammaskolossa eivät näyttäneet erityisen miellyttäviltä. Onneksi kultainen Setähevonen sai hyvät painkillerit ja sulffakuurin, niin toivottavasti pahin on nyt takana. Parin viikon päästä ell tsekkaa suun uudestaan ja jos kaikki on hyvin säästymme vermon Juti keikalta. Viikon verran Into saa olla ilman kuolaimia - muutoin operaation ei pitäisi vaikuttaa elämäämme millään tavalla. Ainakin eilen, Inton päästessä iltapäivällä ulos, ryhtyi se mutustelemaan hyvin tyytyväisenä heinää. Jospa itseni pelästyttänyt hammasepisodi olisi tällä taputeltu. Voisi mennä paljon huonomminkin. Fingers crossed!