Rautahermot

Voi, tiedättekö miten ylpeä olen ponistani! Estevalkkuni kiipesi tänään taas selkään, jos hän vaikka saisi Torsteniin paremman otteen kuin minä. Ja vaikka se hieman omaan ylpeyteen kolahtaakin, niin kyllä meni poni hienosti. Hirmumyrsky ulkona, kaikki hepat aika täpinöissään tuulesta, ja poni vaan hyppää kolmen esteen jumppasarjaa kuin vettä vaan. No, viimesellä kerralla vähän reippaammin, kun eräs hevonen säikähti ulkoa tulevia ääniä oikein kunnolla, mutta senkin jälkeen Torsten pystyi rauhassa kävelemään puomien yli, ilman minkäänlaista paniikkia. Oli hienoa katsoa, että kun poni sai mahdollisuuden, se meni korvat hörössä ilman yhtään pudotusta tai kieltoa, ja tuli heti vikan pompun jälkeen takaisin. 

Joten, mä luovutan. Musta ei ole opettamaan nuorta hevosta esteille. Kouluun olen sen vielä pystynyt viemään - monen itkun ja mutkan kera - mutta nyt vain haluan ponille parasta. Olisi suorastaan itsekästä mennä vain itse, kun ponilla on niin paljon kivempaa jonkun muun kanssa. Valkku kiipeää siis jatkossakin selkään kerran viikossa, ja toki minäkin silloin tällöin menen, ainakin puomeja alkuun. Ja yritämme pitää kerrat mahdollisimman lyhyinä, niin että jos tulee rauhallisia hyppyjä alkuun, niin sitten voi lopettaa, ennen kuin se hermostuminen edes alkaa. Mielestäni on tärkeää, että päästäisiin mahdollisimman pitkälle ilman sekoamisia, koska mitä useampi kerta sujuu rauhassa, sitä pienempi todennäköisuus hermostumiseen on. En siis tietenkään kuvittele, etteikö takapakkia tulisi - tulee, varmasti. Mutta meni tämän päiväinen niin hyvin, että joo, jos ei vielä ensi kesänä, niin ainakin sitä seuraavana me hypätään ristikkoluokkaa kisoissakin! ;) Kun vain omistaisin rautahermot... 

 

Ihanaa löhötä sohvalla, edessä lämmintä leipäjuustoa, lakkahilloa ja kermavaahtoa. Nam! Oikein hyviä löhöämisiä siis kaikille kykeneville :)