Muisti

Aloin lukemaan viimeisenä iltana (eilen) ennen erästä pääsykoetta lasten työmuistista, sen kehittymisestä ja ylipäätänsä kaikesta siihen liittyvästä. Oli kamalaa lukea erilaisia lukemia, kuinka pitkään tieto pysyy muistissa minkäkin ikäisenä, kun tuntui, että omassa päässä pysyivät juuri juuri viisi viimeisenä luettua sanaa. Painotan sanaa sana, koska sillä hetkellä teksti oli pelkkää sananhelinää, ilman sisältöä. Tai sanotaanko, että mun työmuisti oli sillä hetkellä niin täynnä mielenkiintoisempia juttuja, etteivät sanat muistamisesta kertakaikkiaan mahtuneet mukaan. 

Tuli nimittäin mieleen, että miten pitkältä ajalta hevoset muistavat. 

Naakkasen perhe on palannut muutaman vuoden tauon jälkeen tuttujen ratsuruunien selkään.

Mitä olen vuosien saatossa ymmärtänyt hevosista ja niiden muistista, on se, että heidän muistinsa on rajaton. Hevoset muistavat kaiken. Paikat, ihmiset, eläimet. Kohtelun, opetetut temput. Hevoset varmasti muistavat myös tuoksut ja maut, asioiden tunnun. Onko varsavuodet edelleen kuin eilistä päivää vanhemmillakin hevosilla, onko joku tietty ikä milloin asiat jäävät erityisesti mieleen?
Ja ennen kaikkea; muistelevatko hevoset? Millainen entinen tarhakaveri oli, hevosen oman lajin kilpailut nuoruudessa, varsalaitumen ihanuudet? (Ihanuudet ainakin niillä, ketkä eivät olleet lauman nuorimpia!) Uskon, että erilaisten kimmokkeiden (esimerkiksi hevoselle tuttuun paikkaan palaaminen pitkän ajan jälkeen, tutun ihmisen tapaaminen vuosien jälkeen, ystävähevosen kohtaaminen sattumanvaraisessa paikassa) kautta hevoset muistelevat menneitä, mutta ilman mitään syytä; entäs silloin? Ilman ympäristön kimmokkeita on vaikea kuvitella, että hevoset ainakaan muistelisivat negatiivisia asioita menneisyydestään. Se on ehkä suurin ero ihmisen ja hevosen välillä. Hevosten anteeksiantavaisuus. Hevonen muistaa kaiken, mutta osaa antaa anteeksi, elää eteenpäin elämässään.

Täytyy toivoa, että pääsykokeeni tarkistajat ovat anteeksiantavaisella tuulella. Mietiskely omien hevosten muistista ja sen laajuudesta johti siihen, että asioita oli pakko raapustaa ylös. Näin postauksen muodossa. Olisi nimittäin voinut käydä niin, etten enää aamulla olisi muistanut asiasta yhtään mitään.