Haikeus

Niin vähän sitä ihminen tietää. Viimeisen vuoden aikana ei ole kulunut päivääkään miettimättä, miten helppoa elämä oli, kun pystyi kirjoittamaan tällaisia postauksia. Miten paljon on elämä muuttunut tästä päivästä, ihanasta illasta jolloin Torsten treenasi pellolla ja Into hengaili liinassa mukana. Miten Setähevonen päätti juosta pellolta tallia kohti, miten Torstenin kanssa otettiin Into kiinni ja tuotiin takaisin pellolle. Ja miten kurittomasti Setä vielä tallissakin onnistui ohjaamaan Torstenin omaan karsinaansa, missä ne hengaili niin tyytyväisinä ja onnellisina, etten paremmasta tiedä.

Miten tämän postauksen kommentteihin en koskaan pystynyt vastaamaan, ja miten erityisesti Emmin hevosen kirjoittamat terveiset Intolle saa joka kerta kyyneleen silmäkulmaan. Ne tulivat hetki liian myöhään.

Vuoden aikana ei ole voinut kuin todeta, että Into todella vei mukanaan osan elämän palosta.

 Miten älyttömän helppoa elämä olikaan kahden hevosen kanssa, kun tiesi, että ne saivat viettää aikaa aina parhaan ystävän seurassa, toistensa kanssa. Varsinainen ratsastusharrastus on myös tietyllä tavalla jäänyt vähän kakkoseksi, enemmän on tullut keskityttyä Torstenin henkiseen hyvinvointiin treenaamiseen sijaan. Ja tietysti treenit Inton kanssa ovat poissa. Ei ole enää kärrylenkkejä ja huolettomia maastolaukkoja, kilpaa junien rinnalla. Ei sitä tunnetta, että selkään noustessa tietää olevansa kotona. Torstenilla on ollut aivan älyttömän isot saappaat täytettävänä, ja se on ollut parempi kuin hyvä. Torsten on ollut loistava.

Tällaisten elämän iloisten hetkien jakaminen tänne blogiin on se mun juttu. Se sellainen punainen lanka blogissa. Blogin kirjoittaminen on ollut useammin kuin kerran mietinnän alla, sillä en halua tämän olevan mikään hevosenomistajan selviytymispäiväkirja. Haluan, että täällä on ollut näkyvissä se aito rakkaus, ilo ja kepeys, mitä elämässä on ollut. Ja mitä on edelleen - sen löytämiseksi on joutunut vain tekemään töitä. 

Ja silti, yhä edelleen, tuntuu tyhjältä sanoa olevansa yhden hevosen omistaja - kun vielä vuosi sitten oli yhden hevosen ja Inton onnellinen omistaja.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Vihdoin täällä taas

Kyllä on muuten viime kerrasta aikaa, kun tämä poika pääsi puikkoihin täällä blogin puolella! Vihdoin saadaan tähänkin blogiin vähän jotain tasoa ... Muutaman kerran on kyllä meinannu silmät pudota päästä pois kun on lukenut ton blondin juttuja täältä, siis että eihän asiat ole menneet ollenkaan sillä tavalla miten se on niitä tänne rustannut ! Ollaan muka saatu enempi lomaa kun koskaan - pyh, kun ei ikinä saa pitää lomaa, ni eihän sitä nyt noin voi sanoa. Niitä muutamia hassuja päiviä mitä ollaan Inton kanssa vietetty kahestaan, ei kyllä vielä lomaksi voi kutsua, vaan ihan tavallisia lakisääteisiä lepopäiviä ne on.

Muuten tänne kuuluu ihan hyvää, mitä nyt töissä pitää kiirettä. Lauantaina tuli tehtyä oikein kunnon metsäretki, jossa otettiin tallikaverin kanssa välillä vähän skabaa siitä, kumpi nelistää kovempaa. Minäpä tietysti. Sunnuntaina blondi tuli "juoksuttamaan" mua laitumelle, mutta voitin siinäkin - ihan tyydyttävästi se siellä liinan perässä ravas, vaikkei siltä lisäykset oikein tuntunu lähtevän. Ei nyt muutenkaan mitään mistä kehui vois antaa, tai sokrua ainakaan, mutta ehkei se vaa pystyny parempaan. Niin harva kykenee niihin ultimate suorituksiin, mitkä mulle ja Intolle ovat arkipäivää.

Tänään olikin töissä iltavuoro. Se mua pikkase ärsyttää, et miks mä en saa päättää ite millo joudun duuniin. Et jos ratsastaja ei oo ilmestynyt kuuteen mennessä, ni ei sen sit tarvii tulla ollenkaan. Ei tääl mitää yöduunii ruveta painaa! Tai et ois sit ees liukuva työaika? Täytyy varmaa ottaa poniensuojeluliittoon yhteyttä, josko ne tarkistais jostai, et onks iha ok joutuu töihin ilman etukäteisilmoitusta. Enpä muuten usko!

Onneks oltiin pellolla, siellä on sentään työskentelyolot ihan kelvolliset, vaikka hengenvaaralliset olothan sielläkin sit lopulta oli. Et mihin ottaa tässä kohtaa yhteyttä, presidenttiin? Into, joka oli pellolla messissä ja melkein ihan itse otti kaikki nää päheet kuvat, bongas lukulasien löytämisen jälkeen ton hengenvaara-kyltin, ja päätti poistua välittömästi vaara-alueelta. Mäkin sit laukkasin sen perään, ja ohikin, kun kuski käski. Sain kyllä kehuja blondilta, että olisin hyvä karjapaimen. Mä vaa funtsin siihen, et koskakohan se hiffaa, et oon kyl hyvä kaikessa, mut en sit sanonu mitää. Viisaampi vaikenee.

Mä ehdotin Intolle tos iltapuuron jälkeen, et oltais pidetty vähä leffayötä, mut sit se kyl muistutti, et kuorsaan aina ennen puoltayötä, ja tottahan se on. Into kun ei nuku kuulemma juuri yhtään öisin. Anyway siis, mun täytyy nyt antaa tää pädi Intolle tohon viereiseen boksiin, se haluu ruveta surffaileen, ja mä alan varmaan nukkuu. Haukotus, huomenna todellakin otan selvää näistä yövuoroista ja niiden laillisuudesta.

Flexaa syksyn alkua teille, palataan taas!

Torsten xoxo