Loputon lohduttomuus

Tyhjää. Surua. Loputonta lohduttomuutta.

Viimeiseltä maastolta, 7.9.2014.

On vaikea ymmärtää, ettei Intoa enää ole. Sitä hevosta, joka on kymmenen vuoden ajan tuonut jokaiseen päivään puhdasta iloa. Huumoria ja rakkautta. Se höpsö Setähevonen, joka tuntui vastanneen hyvin viime viikkoiseen nivelpiikitykseen. Se hevonen, joka kiehautti hermoja tiistai-iltana, juostessaan kaksi kertaa vapaana - eikä siihen voinut muuta kuin nauraa. Into sai meidät aina nauramaan. Ihan jokaikisenä päivänä.

Ja sitten tuli keskiviikko. Lämmin, aurinkoinen syyspäivä. Päivä, joka on ollut totta vain pahimmissa painajaisissamme.

Neljältä kaikki oli ollut hyvin, ponit olivat ryhtyneet syömään lisäheinää, joka laitumelle tarjoillaan. Puoli viideltä pitäneet seuraa vesisaaveja huoltavalle tallinpitäjälle. Kuudelta illalla äitini sai tallinpitäjältä soiton, että Into makaa laitumella. Varttia vaille seitsemän sovittiin että Viikin hevossairaalan päiystävä eläinlääkäri lähtee ajamaan Kirkkonummelle. Samoihin aikoihin pääsin itse tallille lähdettyäni töistä kesken vuoron.

Intolla oli ähky. Ehkä pahempi kuin koskaan aiemmin, mutta ähkyjä hoidetaan ja ähkyistä toivutaan.

Kävelytimme Intoa odotellessamme päivystysteamia joka saapui tallille tunnissa.

Kipulääkityksen jälkeen alkoi tutkiminen. Kymmentä yli kahdeksan jouduimme toteamaan, että ei enempää. Eläinlääkäri oli löytänynt rasvakasvaimen, lipooman, jonka varsi oli kiertynyt ohutsuolen ympärille. Tilanne vaatisi hätäleikkausta - jonka onnistumisprosentti on huono.

 Ei tämän ikäistä hevosta enää leikata.

Talutin Inton tarhaan. Kipulääke oli vaikuttaut välittömästi, Into oli kovin rauhallinen. Luotettava.

Pimeyden laskiessa, hiljaisuuden vallitessa, nukkui rakas Into ikiuneen perheemme ympäröimänä. Kyynelien kastelemana. Niin kauniina.

Talutin Torstenin tarhaan. Se meni haistelemaan, nuolemaan Intoa. Se ei voinut ymmärtää. Olimme hetken yhdessä, kunnes Torsten osoitti haluavansa takaisin talliin. Omaan karsinaan, jossa se lohduttomasti huutaa. Omaa Intoaan, parasta ystäväänsä.

Aamun valjetessa, oli monta asiaa hoidettavana. Halusin Torstenille heti laidunkaverin. Torsten ei kuitekaan halua ketään muuta, kuin oman Inton. Torsten lähes juoksi laitumelle, huutaen ja etsien Setähevosta. Laitumella se kuitenkin juoksi pitkin portin pieltä ja osoitti selvästi haluavansa tarhaan jossa Into oli.

Ei käynyt tervehtimässä uutta ystävää, vaan potkaisi sitä kohti toisen tullessa lähemmäs. Lopetimme kokeilun siihen. Aika uudelle ystävyydelle ei ole vielä valmis.

Vietimme aamupäivän Torstenin kanssa tarhassa, missä Inton ruumis oli. Otin pressun Inton päältä pois, jolloin Torsten sai käydä haistelemassa ja jättämässä jäähyväiset vielä kerran Ystävälleen.

Jotta ponin olisi helpompi ymmärtää että hänen ystävänsä on pois. Että vain kuori on jäljellä.

Keskipäivällä saimme Inton kuljetuksen järjestettyä. Valitettavasti toivomamme tuhkaus ei ollut tähän tilanteeseen mahdollista, Lemmikkilehdon välineistö oli menossa huoltoon.

Ratsastin Torstenilla illan suussa. Halusin liikuttaa sen koska poni siirtyi kavereiden viereen pienemmälle laidunlohkolle ja liikkui vähemmän, jos ollenkaan. Enimmäkseen poni seisoi masentuneena portilla. Kiersimme kaikki tilukset sen kanssa. Poikien laitumelle saapuessamme Torsten jälleen huusi. Useasti. Sydäntäsärkevästi. Etsi Intoa katseellaan jatkuvasti. Lohduttomana.

Illalla talliin jäi hyvin surullinen pieni hevonen.

Rakensimme tänään tallikaverin kanssa pieniä maastoesteitä - olimme niin sopineet jo aiemmin, ja ajattelin tekevän hyvää tehdä jotain mielenkiintoista liikutusta Torstenin kanssa. En kuitenkaan usko, että Torsten oli hetkeäkään miettimättä Intoa. Suru on jättänyt jälkensä myös Torsteniin. Illalla ajoin vielä uudelleen tallille. Laitumella odotti edelleen yhtä sydäntä särkevä näky; Torsten, joka kävelee laidunta ympäri, tarkkaillen ympäristöä, yksin. Odottaen, että hetkenä minä hyvänsä, Into tulee takaisin. Että kaikki on vain pahaa unta.

Syyskuun alusta.

En ole koskaan itkenyt näin paljon. Tuntenut näin suurta surua. Ja vaikka en haluaisi ymmärtää tapahtunutta, ymmärrän. Mutta kuka auttaisi Torstenin ymmärtämään? Kuka lohduttaa Torstenia, jonka elämän ilo, tuki ja turva on poissa? Miten riistävältä tuntuu olla, kun yksi puuttuu. Miten surullista on katsoa yksinäistä hevosta, joka etsii ystävää. Hirnuu, muttei saa vastausta. Odottaa. Turhaan.

Yksinäinen hevonen. 19.9.2014.

Kiitos teille kaikille myötäelämisestä suuressa surussamme.