Kauden päätös

Auringonlaskun aikaan 

Toukokuun ensimmäisenä päivänä minulle avautui aivan uusi maailma, alkoi elämäni ensimmäinen venekesä. Olen korviani myöten rakastunut tähän puuhaan - meren tuoksu ja valtava voima, vapauden tunne - ei voi kuin ihastella ja hiljaa mielessä kunnioittaa luonnon mahtipontisuutta. 

Viikko sitten vietimme epävirallista kauden päätöstä merellä. Kuohuvaa ja kesämusaa, ruokaa nuotion äärellä Pihlajasaaressa, mansikoita jälkiruuaksi ja vähän kuvia tietysti myös. Kuvien tekninen laatu ei enää pimeään aikaan päätä huimaa, siinä missä syksy tuo mukanaan väriloiston taivaalle myös meri keinuu kesää enemmän, joten yritä siinä sitten skumppalasillisen jälkeen pitää kädet tasaisina, no ei se onneksi oo niin justiinsa. Auringonlaskuissa on vain jotain niin hyvää, kaunista ja haikeaa. Kaksi vuotta sitten auringonlaskuja katseltiin Torstenin ja perheen kanssa lohduttomasti, kun rakas Intomme nukkui ikiuneen 17. syyskuuta. Toisaalta laskeutuva pimeys antoi rauhan surra ja itkeä, miettiä onko elämässä enää samanlaista iloa ja rakkautta. On siinä. Viime vuonna katselimme auringonlaskuja Torstenin kanssa maneesitallilla, vähän eksyneinä ja hukassa, miettien onko tämä tosiaan sellainen tapa, miten haluan harrastaa. Ei ollut.

Kuinka paljosta saan olla kiitollinen, että elämässäni on ollut juuri Inton kaltainen persoona, joka on kulkenut kanssani matkan teinitytöstä nuoreksi aikuiseksi naiseksi. Hevonen, jonka kanssa tehdyt muistot ovat toinen toistaan parempia, on vaikuttanut päätöksiini ja muovannut minusta henkilön joka tänä päivänä olen. Sellaisen naisen, joka katsoo aurinlaskuja tänä syksynä onnellisen huolettomana.

Kiitos Intolle, hevoselle jolla on aina paikka sydämessäni ja kauniita auringonlaskuja sinulle, sinne ruudun toiselle puolelle <3