Riittääkö pelkkä ulkonäkö?

maailman kaunein Clancy

Alan ymmärtää, miksi tämä on ruunattu ihan vauvana.

Aika moni jo varmasti tietää, millä perusteilla ostin Clancyn. Halusin Torstenilla kaverin. Pikkuponi ei käynyt, koska Torsten rakastaa rapsuttelua. Siihen aikaan Peikko ja Torsten eivät vielä kyenneet yhteistarhaukseen. Sen lisäksi olisi kiva joskus maastoilla vaikka kavereiden tai äidin kanssa. Ja olisihan se tosi kiva itsekin ratsastella. Ja kaksi hevosta kotitallissa on liian vähän.

Sitten löysin netistä Clancyn ja kun se vielä oli naapurin tuttu poni, niin mehän jo käytännössä tunsimme toisemme Clancyn kanssa. Sillä oli vaikeana ongelmana haluttomuus liikkua: maastossa, kentällä, maneesissa. Ammattilaiset olivat sanoneet, että anna kasvaa, ja niin se olikin saanut lomailla. Se oli kuitenkin ajo-opetettu ja sen silloisen omistajan polvenkorkuiset lapsetkin taluttelivat ja leikkivät sen kanssa. Lisäksi se oli laumassa pahnan pohjimmainen ja superkiltti. Ja kesti seisomista.

Käytiin sitten katsomassa ponia, ratsastaa en viitsinyt kun ei siitä olisi kuitenkaan ollut mitään hyötyä. Juostiin molemmat, minä ja silloinen omistaja Clancyn perässä kentällä pitkä piiska kädessä kun se laiskasti jolkotteli menemään. 

Hintapyyntö x€ suli kuumassa kesäsäässä murto-osaan joten poni oli budjettiostos jota ei voinut ohittaa. Sittemmin Clancy on vähintään triplannut arvonsa kun kipukohtauksia saava mutta ihan terveeksi todettu poni on tapaillut eteläsuomen eläinlääkäreitä. Ja lisää tapaamisia on sovittu.

Ruuat on tänä päivänä vedetty riehuvalle kauhukakaralle minimiin. Koko tallissa ei ole väkirehuja, vaan Clancy syö heinää, pellavapuuron ja vatsan hyvinvointiin mäskiä. Liekö sitten hilluminen kännipäissä olemista...

Ostohetkestä tähän päivää, poni senkuin komistuu. Ja kasvaa.

Se liikkuu eteen. Ja sivulle. Ja ylös. Mä en päästäisi yhtään lasta sen lähelle. Enkä oikeastaan ketään muutakaan. Sillä on niin kamala uhmaikä, että mä joudun melkein päivittäin miettimään, mitä ihmettä sen kanssa teen. Pystyynkuolleen kanssa olisi helpompi elää, kuin tämän elämää täynnä olevan, yli-itsevarman helikopterin kanssa. Ihan vielä se ei, luojan kiitos, ole esitellyt erikoisliikkeitään ratsain. Kyttää tietysti jokaista rasahdusta ja lintua, mikä metsässä saattaa liikkua. Ja joka kerta olo on, kuin nousisi 3 vuotiaan selkään. 

 

Nyt on kenttä ollut niin hyvä, että vedettiin kuuden päivän työputki. Osa ratsastusta, osa juoksutusta. Kuudentena työpäivänä käveltiin kentälle naapurin hevosten perässä. Clancy käytännössä ravasi ja pyöri koko matkan, kaviot iski kipinää ja taisi se yhdellä lähdöllä kuopaista asfalttiakin ilmaan. Kentällä laukkasi pukitellen vartin putkeen, ja välillä puhisi häntä tötteröllä showravissa. Alan olla niin sanotusti pulassa tämän lasten- ja tätiratsun kanssa.

Puhumattakaan yleisestä häsläämisestä ja siitä, että suuhun on napattava ihan kaikki mistä saa kiinni. Narut, hihat, pipot, huput, kengät, hanskat, talikot, ämpärit. Ihan kaikki.

Aamuisin tallissa seisoo korvat hörössä silmät tuikkien sellainen namupala, että sydän sulaa joka kerta. Mutta riittääkö se? 

Kauanko uhma voi kestää - ja ennenkaikkea, kestääkö oma kantti pidempään?