keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kaksi ruunaa


Maanantaista lähtien meillä on asunut kaksi ruunaa. Metallipaja muuttui leikkaussaliksi eläinlääkärin hoitaessa toimenpiteen kotona ja kipiä mutta rohkea Peikko selviytyi koettelemuksesta upeasti. Vielä hän ei selkeästi tiedä, mitä varten eläinlääkäri niin halusi tehdä, mutta pakko tämän oli liittyä ensi kesän astutuskauteen; siihen malliin on tosioreilu jatkunut. Sairastarha ja useamman kerran päivässä tylsä kävely turhauttavat pientä ponia mutta hän todennäköisesti tästä selviää kunnialla; piikit ja pesutkaan eivät ole kivoja mutta ei valituksen sanaakaan sillä saralla. Hieno ruuna!

Alkuviikon kuurahetki.




Tallin toinen hieno ruuna, eli Torsten, on myös selvinnyt kauhumaanantaista. Ei ihan yhtä urheasti kuin Peikko, niin melkein yhtä hyvin. On karman laki, että omistan hevosen jonka otsassa lukee dramaking, koska en välitä draamasta missään olomuodossa. Paitsi tietysti silloin, kun draaman aiheuttaja on Torsten. Kohtalaisesti se kuitenkin selvisi yksin tarhassa sillä välin kun Peikko oli leikattavana, ihan viimeistä kymmentä minuuttia lukuunottamatta. Ei kuitenkaan tullut aidoista läpi, mittaili vain valmiiksi paikkoja, mikäli ellällä olisi mennyt vielä muutama minuutti pidempään. Lopuksi eläinlääkäri tuli kysymään tallissa Torstenilta, ahdistaako. Torsten nojaili lääkäriin ja huokaisi, kyllä.
 Ennakoi, ennakoi, varo ja ennakoi, sellaisella asenteella Torstenin kanssa pärjää mutta toisinaan sen raget ja silmienpyörittelyt ovat aivan omaa luokkaansa - aivan kun eläisi sarjakuvaponin kanssa. 

Ottamatta huomioon sitä, että Peikkoa särkee ja sen takia harmittaa ponin puolesta, on koko alkuviikko ollut muutenkin kuin maalaiselämää-sarjiksesta. T on viettänyt kesälomapäiviä ja ollut apuna Peikon hoidossa ja kävelytyksissä. Torsten on käynyt pellolla kevyissä keventelyissä ja hengaillut puutarhassa, iltaisin on käyty sivistyksen parissa kaupungissa ja päivisin tehty puuhommia - ensi talveksi pari kuutioita polttopuita hakattu, no lihasvoimaa ei tarvitse käyttää kun klapit tekee halkomakone. Puupajan pelit ja vehkeet onnistuvat yllättämään edelleen - ja sisällä talossakin on viikonloppuna ollut käytössä vaikka mitä vempeleitä. Aurinkohuone näyttää rakennustyömaalta, kuvia luvassa myöhemmin! 










Eilen aurinkoa ja vihreää nurmea, tänään lumimyrsky. (Eilen oli kuitenkin kylmempi päivä kuin tänään, tuulet ovat olleet jäätäviä!)

Aamulla alkoi lumipyry joka jatkuu edelleen. Huomenna on niin luvassa hankijumppaa Torstenille! Ja jos nietokset kasaantuvat liian korkeiksi, niin tänään olen muistutellut mieleen, kuinka traktorilla ajettiinkaan. Viisitoistakesäisenä tallihommissa traktorin ratista tuli muutaman kerran soitettua iskälle, tuutko korjaa vähän aitatolppia ;P Onneksi sänkkärillä ei vielä ole yhtään tolppaa ;)

Nyt takaisin ulkohommiin. Leppoisaa keskiviikkoiltaa sinulle! 

perjantai 12. tammikuuta 2018

Vapaan aika

Torstenin liikutuksesta


Kaksi kuukautta (ja kaksi päivää jos tarkkoja ollaan) sitten, kun Torsten muutti kotiin, en ollut aivan varma, mitä tuleman piti. Huolenaiheita oli useita mutta ihan ykkösenä öisin valvotti, että miten poni tulee viihtymään. Olen vitsaillut, että joko se tykkää - tai sitten ei tykkää ja asuu silti kotona ;) Onneksi Torsten on kuitenkin näyttänyt kaikin tavoin, että kotona on parasta.

Toinen asia oli tietysti, miten Peikko tulee viihtymään ja ennen kaikkea, viihtyvätkö ponit toistensa seurassa. No siinähän kävi niin, että Peikko piti kovastikin Torstenista, ja ehkä eniten just siitä miten kivan vinkulelun siitä sai - on ihan turha aliarvioida pienen ponin kykyä satuttaa isoakin hevosta, osa Torstenin haavoista ja potkuvammoista on ollut todella kipeän näköisiä! Tilanne rauhoittui mahdollisimman tylsällä tavalla, ponit ovat eri tarhoissa ja that's it. Mutta ei se mitään, ensi viikolla tiputetaan ponin ego ainakin puoli metriä alemmaksi, ehkä poneista sitten tulee hieman tasapainoisempi parivaljakko yhteistarhaukseen.

Peikon mielestä uusi koti menettelee mutta ikinä hän ei ole nähnyt näin huonoa laidunta.

Kolmas jännitysmomentti oli, kuinka liikutan Torstenin. Kotitalli ilman kenttää, kääk! Maneesitta ollaan pärjätty monta vuotta "loistavasti", eli niinä päivinä kun on kaatamalla satanut räntää tai jääpuikkoja taivaalta, ollaan pidetty vapaata ja myös niinä päivinä kun kenttä on ollut koppurajäässä, ollaan huilattu. Jälkimmäiseksi mainittu oli kuitenkin melko harvinaista, koska jos joskus oli niin, ettei kentällä pystynyt työskentelemään (kumirouhekenttä ei jäädy yhtä herkästi kuin hiekkakenttä ja ratsastusalueiden talvihuolto edellisellä tallilla oli viiden tähden luokkaa), mentiin pellolla. Maastoissa ei kovin suurta valikoimaa ollut eikä Torsten ole enää vuosiin ollut niin maastovarma mitä joskus nuorena ja sitä kautta maastoilusta oli tullut meille vähän punainen vaate, milloin mistäkin kilahtava suomenhevonen on todellinen vaaratilanteiden aiheuttaja runsaasti liikennöidyillä teillä.

Vielä siinä vaiheessa kun me jo asuimme täällä maalla mutta Torsten edellisellä tallillaan, mietin että tämä on todennäköisesti se talvi, kun Torsten lepäilee. Oma sänkipelto ei tuntunut kuivuvan millään ja välillä oikein itsekin säpsähti, kun koulubussit ajelevat kotimme ohi hirmuista vauhtia. Jotta meidän pihalta pääsee niihin upeisiin maastoihin joissa nuorina Torstenin kanssa samoilimme, on pakko mennä samalla tiellä niiden bussien kanssa. Voi kääk. 

Sillä aikaa kun Torsten paiskii töitä saa Peikko herkutella sänkkärillä.


Jos olisin tiennyt, että kahden kuukauden päästä on pakko katsoa kalenteria, että koska sillä Torstenilla on viimeksi ollut vapaapäivä, olisin voinut nukkua yöni ilman stressiä ja murhetta Torstenin liikkumisesta. Ihan jokaisella elämän osa-alueella on ollut lottovoitto saada Torsten kotitalliin. Naapurin jättikenttä (about 80 m pitkä!!!), johon meiltä on matkaa parisataa metriä, on ollut yllättävän hyvässä kunnossa, ihan näihin pakkasiin asti. Siellä ei ole vielä kertaakaan ollut muita ratsukoita meidän kanssa samaan aikaan ja vuokrahinta on naurettavan halpa. Siinä mielessä minun ei koskaan edes kannattaisi rakentaa omaa kenttää. 

Kun nämä pakkaset sitten tulivat, on meidän pelto vihdoin ja viimein jäätynyt niin ettei Torsten uppoa joka askeleella vuohiseen asti saveen vaan hyvin on päästy tekemään dressagea. Ja siinä missä iso kenttä ja todella tukea antava pohja päästää Torstenin välillä varsinaiseen vermo-moodiin, on pellolla just sen verran katsottava mihin jalkansa laittaa, että mummoravitreeni tulee kuin itsestään ;D 


Babypiaffen alkeet ovat Torstenilla hyvin muistissa!










Koska olen käytännössä pärjännyt viimeiset vuodet kentällä ja pellolla, ja Torsten on ollut kiitettävässä kunnossa ja vaikuttanut ihan tyytyväiseltä lyhyisiin maastolenkkeihin, olen ollut aivan äimänkäkenä oikeasta maastoilusta. Meidän minilenkki on tunnin mittainen, noin seitsemän kilometriä pitkä ja sisältää mahtavia, pitkiä teitä aina laukkaamiseen asti sekä metsäpolkuja joita Torsten rakastaa. Meillä on viimeksi ollut mahdollisuus seitsemän kilometrin lenkkiin maneesitallilla vuosia sitten - ja se oli pisin mahdollinen lenkki. Ja vaikka itse en kaipaa näin talvikaudella pidempiä lenkkejä (kesällä on niin paljon mukavempaa kun lämpötila on plussan puolella eikä jäätymisvaaraa ole suuri), on välillä käyty parin, kolmenkin tunnin lenkeillä - ihan mihin suuntaan kotipihasta lähtee, pääsee aivan uskomattoman kivoille reiteille. 

Oli maisemat kuinka upeita tahansa, niistä ei kerkeä selästä käsin nauttia jos hevonen on kaikkea pelkäävä, tikittävä aikapommi joka vain odottaa seuraavaa autoa räjähtääkseen käsiin. En tiedä mistä se johtuu, mutta Torsten on ensimmäisen maastolenkin jälkeen rentoutunut, vetänyt todennäköisesti maalaisilmaa syvään henkeen ja todennut, että autot voi kohdata pitkin ohjin. Sauvakävelijät eivät pure (etenkään jos varmuuden vuoksi katselee ohittaessa vastakkaiseen suuntaan) ja traktorit peräkärryineen kuuluvat maaseudulle. Ihan kuin Torsten olisi taas nelivuotias, maailman rohkein maastohevonen joka toimii vetohevosena ja lähtisi mielellään tutkimaan ihan jokaista uutta tienhaaraa - vaikka eiväthän nämä ihan uusia maastoja ole. Vanhoja tuttuja ja niin ihania. 













TapiiriTorsten ♥

Tänään Torstenilla on pakollinen vapaapäivä. Mutta ei siksi, ettenkö pääsisi sitä liikuttamaan, vaan siksi, että se on tehnyt kuusi päivää putkeen töitä. Yksi päivä sulalla kentällä isoa liikettä, neljä päivää pellolla - kuvatodisteet yllä - ja eilen sillä seitsemän kilometrin minilenkillä. Sanotaanko näin, että kun todennäköisesti minulla ei ole tarjota laidunelämää Torstenille ennen oman pellon suojaviljan puintia eli vasta loppukesästä, me saatetaan ihan oikeasti olla rantakunnossa kesällä 2018. Tai ainakin Torsten on ;)

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kuura

Samaan aikaan kun kotona näyttää tyhjältä ja vähän ehkä valjultakin - joka vuosi sama juttu, joulun siivoaminen varastoon on ihan tyhmää vaikka samalla oikeasti tekeekin tilaa keväälle, mikä taas on hyvä juttu - on luontoäiti ulkona pistänyt parastaan. Ei paljon ole sisällä tarvinnut istua, kun kaunis kuura ja melkein lämmittävä aurinko hemmottelevat ulkoilijaa. (Ja sisällä samainen auringonpaiste paljastaa liiankin tehokkaasti pikaista pesua vailla olevat ikkunat, parempi olla ulkona!)
 Luonto ja eläimet, etenkin tällaisena upeana päivänä, ovat sanoinkuvailemattoman voimaannuttavia ja onnelliseksi tekeviä - kuvat päivän peltojumpasta puhukoot puolestaan. Tätä lisää, kiitos 😍
























Näin iltasella, ponien hoidon lomassa, on tullut selailtua tapettikirjoja. Inspiraatiota! Niissä on muuten vielä vähemmän tekstiä kuin yhdessä poniblogissa... ;) Just sopivasti siis - nyt takaisin työhuoneen seinien värimaailmaan. Kauniita päiviä viikkoosi 🌞