sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Remontin keskeltä




Clancylla alkaa vapaapäivät näkyä. Torsten on tullut mukaan kävelylenkeille ja voi hienosti. 


Heippa keltaiset seinät, tervetuloa raikas valkoinen! 


Ilman rakennusvaloa... melko pimeää on. Tämä on sellainen behind the scenes otos, ruokasali kaaoksen vallassa. (Bassen ja Rassen ikioma puuhamaa. Uskomatonta että he eivät ole vielä onnistuneet rikkomaan mitään, sen verran kovaa juoksevat laatikosta toiseen.)

Kauniit kuvat taitavat olla tämän blogin idea; tänään jotain ihan muuta. Viikolla ei juurikaan ole kamera ollut kädessä ja muutamana päivänä, kuten tänään, ei päivä tunnu valkenenvan ollenkaan. Ehkä pitäisi vain kaivaa kesämuistoja puhelimesta ja antaa kameran levätä seuraavaan aurinkoiseen pakkaspäivään asti. Oli kuitenkin ihan pakko kurkata viime vuoden joulukuuhun blogin puolella; ilmeisesti on ihan mahdollista ottaa valoisia kuvia myös joulukuussa ja hankikeleistäkin on päästy nauttimaan. Onneksi nyt on niin kiire remontoida ettei mitään hankijumppaa ehtisi edes kuvitellakaan ;P 

Remonttielämä on kamalaa ja kamalan ihanaa. Olen laiskahko siivoamaan joten on ihan hauskaa kun ei tarvitse siivota. Kukaan ei tosiaankaan huomaa jos kahvikupin jättää väärään paikkaan eikä remonttipölystä erota sukkien mukana ulkoa tulevia heinänkorsia. (Villasukat keräävät lyhyitä heinänkorsia magneetin lailla!) Tyypillisiä joulukuun rientoja ja puuhia ei myöskään tarvitse juuri miettiä; kukapa sitä haluaisi iltoja pikkujouluissa viettää kun voi lauantai-illan maalata seiniä ja kotona on turha ottaa jouluvaloja kummempia tunnelmantuojia esille kaiken sekasotkun keskelle. Ainoa miinus on uunin puute. Leivon tai paistan yleensä minimissään kerran viikossa jotain, joten leipomattomuus tiukkaa. Etenkin joulukuussa. Ja viikonloppupuuroa tekisi myös mieli! Mikropuurot ei ole mun juttu. 

Keittiössä on nyt pohjamaali levitetty ja kohta siirrytään oikeaan maalisävyyn, paperinvalkoiseen. Olen aina ollut valkoisten seinien kannattaja, kunnes muutimme tähän ihanaan, värikkääseen kotiimme jossa ei ole ainuttakaan valkoista huonetta.
 Nyt ihastelen keittiön valkoisia seiniä haltioissani; muut huoneet saavat kuitenkin pitää värinsä. Keittiön kaapit saapuvat ensi viikolla ja ovien väriksi valitsimme vaaleanharmaan. Oikeasti haaveilin siniharmaista, melko tummistakin kaapeista mutta T ei lämmennyt ajatukselle ja toisaalta pohjoispuoli on niin pimeä, että isokin huone voisi muuttua ahtaaksi tummilla väreillä. 
Tasoissa on kaksi vaihtoehtoa; puu tai vaalea marmori ja niiden välillä nyt arvotaan. Samoin välitilassa; ensimmäinen vaihtoehto on fasettihiottu valkoinen laatta tiililadonnalla. Toisaalta kapeampi marmorilaatta kalanruotokuviolla olisi myös upea ja fasettihiotun voisi säästää kylpyhuoneen seinille. Ihan tosi upean näköinen vaihtoehto olisi myös marmorilevyt, mutta siihen budjetti ei taida enää mitenkään taipua. Kun on näitä muitakin remonttihaaveita... Keittiön yhteydessä olisi mahtavaa ehtiä tapetoimaan myös ruokasali (sen vaalea väri on melko täydellinen mutta tapetti on huonossa kunnossa) ja rakentaa peilipanelointi muutamaan huoneeseen. Niiden toteutus jää kuitenkin suosiolla ensi vuoden puolelle. Talvikuukaudet käytetään sisäremontteihin mutta kesäisin keskitytään ulkoprojekteihin ja Suomen kesästä nauttimiseen. Tällaisena viikonloppuna kun molemmat päivät sataa kaatamalla ja asteet on nollan tuntumassa eli ratsastuskentän pohja on kuitenkin jäässä, voisiko parempaa hetkeä remontoimiselle olla. Samalla voi haaveilla seuraavista remonttikohteista, maneesista ja kesästä. 

Ensi kerralla ehkä kuvia jo valmiimmasta keittiöstä. Rentouttavaa toista adventtia!

tiistai 4. joulukuuta 2018

Mitä tapahtui tauolla?


Blogihistorian pisin tauko takana; alkoi vahingossa, jatkui viimeiset viikot tarkoituksella, loppuu nyt. Tauolla oli ihanaa, samalla se oli ihan rikolliselta tuntuvaa toimintaa mistä johtuen kärsin vähän syyllisyyden tunteesta. Silti viikottain, jos en ihan päivittäin, kirjoitin mielessäni päivääni, ajatuksia, hassuja Peikkohetkiä... (sana jota en hetki sitten ajatellut ehkä koskaan käyttävän. Nykyään on päivittäisessä käytössä.)

Tauon aikana on tapahtunut paljon ja toisaalta eipä juuri mitään ihmeellistä. Olen käynyt bloggerissa kirjoittamassa kolme kertaa tämän reilun kuukauden aikana. Joka kerta koin tekopyhyyttä tekstejä kohtaan ja käyn ajatuksissani kamppailua siitä mistä kirjoitan - ja miten elän. Miten voin kirjoittaa ekologisuudesta kun lämmitän taloa öljyllä, uusin keittiötä ja harrastan hevosia. Tai miten voin kirjoittaa ihanasta päivästä ilman puhelinta; päivästä jonka aikana en kaivannut puhelintani yhtään kertaa. Olen täydellinen antisomettaja ja silti haluan kirjoittaa blogia. Ratsastuksesta puhumattakaan; kun en ole käynyt valmennuksissa yli vuoteen olen ratsastajana siirtynyt virallisesti puskahumppailijaksi jonka ei tulisi välttämättä jakaa ajatuksia laisinkaan. 

Parempi siis pysyä vain faktoissa ja jättää ajatustyö tuonnemmaksi. Olen täällä blogin pysyessä hiljaisena tehnyt aika paljon töitä ja todella antanut kaikkeni sillä saralla. Huomenna pukeudutaan juhlavasti itsenäisyyspäivänjuhliin ja sitten on pitkän viikonlopun paikka. Täydellinen ajoitus. 








Torsten on sairaslomalla ja kun yksi sairastaa niin eihän toisenkaan tarvitse töitä tehdä, Clancy on pitänyt Torstenille laatuseuraa tarhassa ja viime päivät laitumella. Torsten on nyt sairastanut viikon mutta sitä ennen se on tehnyt töitä haluttomasti (ei maastossa). Asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Torsten leikki yhtenä iltana tarhassa Houdinia - apunaan epäilemättä Clancy - ja riisuutui kaulakappaleellisesta ulkoloimestaan ilman että yhtään lukkoa aukesi. Sen sijaan aukesi jalat ja turpa. Etuhampaat pureutui syvälle ylähuuleen ja pakkosyötöllä ja juotolla mentiin ensimmäiset vuorokaudet koska poni oli niin kipeä ettei kyennyt syömään. Riimua ei saanut päähän ja jalkoihin ei tarvinnut koskea. Toisessa etujalassa on edelleen lämpöä, muilta osin kaikki on parantunut hyvin. Jokainen kuitenkin tietää, että eläimen (tai lapsen) sairastaessa on tuhat kiloa harteilla ja ajatukset on vaikea pitää koossa. Nyt asiat on kuitenkin onneksi jo hyvin. Viikolla oli yksi hetki, kun Torsten ei toista päivää antanut laittaa riimua päähän, jolloin mietin, että kuinkakohan pitkä takapakki tässä otettiin. Että jos se ei uuteen vuoteen mennessä anna riimua päähän laittaa, saa ampujamies tulla laitumelle. Tajusin kyllä sitten, että varmaan riimu pitää siinäkin olla päässä... Niin tajusi varmaan Torstenkin ja näiden puheiden jälkeen antoi pujottaa riimun hyvin varovasti päähänsä. Erityisherkän kanssa on aina vähän erikoisempaa. 

Peikko ei ole saanut lomailla, sillä sen kanssa on käyty tiiviisti kävely- tai hölkkälenkeillä. Häädietti... (Täytyy aloittaa ajoissa, jotta joskus pääsee tavoitteisiin :P) Allekirjoittanut ei ole vielä tiputtanut grammaakaan mutta Peikolta on lähtenyt ainakin viisi kiloa. Hih.  





















Kotona joulutunnelma on katossa - eikun keittiöremontti on aloitettu ja joka puolella on kaaos, paitsi salissa. Miten paljon tavaraa pieneen keittiöön mahtuukaan... Vanha keittiö on kannettu ulos ja tavarat on pahvilaatikoissa ympäri alakertaa. Nyt siistitään huoneen seiniä ja lattiaa uutta keittiötä varten valmiiksi. Budjetti paukkui tuplat mikä ei enää tässä vaiheessa yllätä tippaakaan, mutta uskoisin että valmiiseen keittiöön tulemme olemaan enemmän kuin tyytyväisiä. Kuvissa sneak peek uudesta hellasta joka tuli jo - sitä ei tietysti ole vielä kytketty vaan se toimii tällä hetkellä kahvinkeittopöytänä, soveltuu hyvin siihenkin.

Jos jotain (niistä aavistuksen tekopyhistä) ajatuksistani haluaisin kuitenkin erityisesti näin joulukuussa jakaa; antisomettaminen on super. Se on niin vapauttavaa. Kun keskittyykin ympärillä olevaan eikä puhelimeen. Kaikille se ei tietysti välttämättä sovi. Selviääkin vain kokeilemalla :) Taianomaista joulukuuta, somessa ja oikeassa elämässä! ❤️

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Lokakuun lämpö

Ennätyksellisen lämmin lokakuu ja ratsastuskuulumisia (ja kuvatulva)






Clancy astelee niin sirosti! Tai sitten mä olen liian tottunut Torstenin elefanttikäyntiin ;D Ravissa sekin osaa sitten liikkua äänettömästi. Joskus aikoinaan eräs ratsastusvalmentaja sanoi, että hevosen tulisi liikkua maneesissa niin, ettei siitä tule ääntä. Sellaista keveyttä ja ilmavuutta kohti!

Pätkis the dressagevalvoja

Ja näin hienosti on Clancy tehnyt tällä viikolla duunia, jo kaksi kertaa!














Torsten sulautuu ruskaan (ja valokuvaaja on aina niin tyytyväinen kun ratsastaja ajelehtii kentän aitoja pitkin, tulee kuviin kivasti ilmaa ympärille, or not ;))



Lokakuun HIHS-viikko ja ponit laitumella ilman loimia.
 Tähän voisi tottua. 







Puutarha ilta-auringossa.





Hän on niin mallikas! Ja komea. Ja yhtä kuikelokaula mitä Into oli. (Molemmilla komeat ja lihaksikkaat kaulat mutta taito vetää kaula mitä ihmeellisimpiin asentoihin, sitä lähinnä tarkoitan!) Into onkin ollut vahvasti läsnä tässä viime aikoina. Kun Peikko kävi kylässä sisällä ja kun Torstenin kanssa kuljetaan pitkin pihoja ja teitä ihan uudenlaisella luottamuksella ja kun Clancy hakeutuu kuolaimelle ja on maailman kevyin - sellaista keveyttä olen päässyt kokemaan vain Inton selässä. Ihan mahtavaa!






On kyllä ollut aivan mielettömän ihana viikko. Hiki on virrannut hevosten selässä ja oli aamu tai ilta, lämpötila on ollut yli kymmenen astetta. Viikon tunnelmia on laskenut ainoastaan ekologisuusasiat; niitä on tullut pyöriteltyä mielessä. Kirjoittelen niitä auki hieman myöhemmin. Ekologisuus ja hevosharrastus, vaikka se ei täällä luonnonhelmassa heti siltä tunnukaan, ovat varsin haastavat yhdistettävät.

Clancy on tehnyt kaksi päivää ratsastusharjoittelua. Ensimmäisenä päivänä tehtiin hieman jo töitäkin, Clancy sai pähkinän purtavaksi; kuinka hevonen kykenee taipumaan pohkeen ympärille ja mikä on ratsastajan apujen perimmäinen tarkoitus. Olen tottunut hevosiin jotka ajautuvat uralle mutta tällainen tapaus joka kaartaisi itsekseen kentän keskelle (tod näk seisomaan) kymmenen metrin voltille on jotain aivan uutta. Clancy kyselee, miksi tehdä liikaa kun vähemmälläkin pärjäisi? Sinä treenipäivänä harjoittelu kesti hieman pidempään eikä ihan valtavaa ahaa-elämystä syntynyt. Ei kuitenkaan mitään huonoja fiiliksiä mutta Clancy jäi todennäköisesti melko kysymysmerkiksi. (Niinkuin ratsastajakin. Miten tämän ja tuon saa korjattua?!)
Edellinen kerta mielessä lähdettiin eilen treeniin ajatuksella less is more ja rima täytyy pitää tosi matalana. Olin juuri lukenut Charlotte Dujardinin ajatuksia nuoren hevosen liikutuksesta; hänellä on nelivuotias jolle kaksikymmentä minuuttia treeniä kerrallaan riittää. (Clancy varmasti ajattelee, miten sopivaan saumaan sattuikin tuollainen muistutus! :D)

Käynti lähtikin heti paremmin liikkeelle ja myös ravissa oli pätkä, jolloin Clancy otti painoa taakse ja nosti lavat ylös! Mitä kaikkea tästä vielä tuleekaan! Torstenin kanssa on tehty vuosia töitä sen lapojen kantamisen kanssa, ja vaikka nykypäivänä onkin siinä tosi taitava, niin ei olisi todennäköisesti tullut kuuloonkaan silloin nelivuotiaana. Ei tietenkään, kun ratsastajana pyysin vain reipasta tempoa ja eteen-alas. 
Clancykin on sen verran etupainoinen hevonen että sille ei kyllä eteen-alas sovi ja luulenkin että sellainen "ajaminen" on vähän meidän harrastelijaratsastajien juttuja. Että ei ammattilaiset ehkä ihan niin alkuveryttelyjään tee, miten suurinosa tavallisesta hevoskansasta. Ihan jo tuohon Charlotten kommenttiin liittyen, eihän kaksikymmentä minuuttia riittäisi kaltaisellani harrastelijalla muuhun kuin siihen peruskeventelyyn? Eipä nelivuotiaalta muuta tarvitse vaatiakaan mutta silti.  
Annan aina hevosille aikaa vertyä ja tietysti keskitytään jumppaamaan jos näyttää siltä että joku paikka on erityisen jumissa, mutta enää ei juurikaan tule tehtyä (eteen ja) alas-ratsastusta. Venyttää täytyy tietysti ja raamia muutella, turpaa haetaan eteen niin pätevämmässä muodossa kuin matalampanakin, mutta Clancy on loistava muistutus myös itselle, että ei sinne selkään nousta haahuilemaan. Ei Torstenkaan kyllä viimeiseen vuoteen ole montaa kertaa yli tuntia kentällä töitä tehnyt (alle kymmenen). Toisaalta sen kanssa ei olla noustu millekään nextille levelille. 
Näillä näkymin se ei haittaa tippaakaan. Itsenäisesti treenaaminen voisi olla ihan tehokastakin ja oppia voi käydä hakemassa katsomon penkiltäkin. 

Clancy ei tietysti ole minun joten en tiedä mitä T olisi mieltä, kustantaisikohan hän treeni- ja kisakulut Clancylle ;) Tosin ehkä ensin täytyy olla satula. Keventämistä en muuten malta odottaa jahka aloitan satularumban. Se onkin about ainoa asia mikä satulattomuudessa häiritsee, ja tietysti se että oon liian hannari laukatakseni ilman penkkiä. Clancy ei osaa vielä laukannostoja vaan joku on ollut avustamassa pitkän piiskan kanssa maastakäsin. Voisin nähdä että olisi sen verran holtitonta menoa että siihen tarvitsen kyllä satulan tuen, etten ota suusta väärällä hetkellä. Laukannostot olisi muutenkin ehkä helpompi opettaa maastossa. Liinassa kun nostaa laukat ihan kauniisti mutta ilmeisesti häiriintyy ratsastajasta niin ettei sitten nosta laukkaa helposti. 

Tällaisen hieman intensiivisemmän ratsastusjakson jälkeen en loppuviikkoon enää nouse Clancyn selkään. Torsten saa kyllä tehdä senkin edestä sitten töitä kun se on vähän luistellut sieltä mistä aita on matalin tämän viikon treeneissä. Sallitaakot se hänelle, niin harvoin kun sellaista tarjoaa.

Lokakuun laidunelämä vaan jatkuu ja jatkuu - enpä taida tietää mitään parempaan. Eikä varmaan ponitkaan! 
Ihan parhautta. 
Aurinkoista viikkoa 🌞