Kun hevoset muuttivat kotiin, loppui meidän osalta valmentautuminen ammattilaisten kanssa. Sitä vaan elelee täällä maalla omassa kuplassa eikä viitsi häiritä ketään valmentajia, etenkin kun pääasiassa maastoilee, maasta käsin. Aina ei kuitenkaan ole ollut näin. Ne jotka ovat seuranneet blogia alusta asti, tietävät että Torstenin teinivuosina sen kanssa käytiin erilaisissa valmennuksissa säännöllisesti, toisinaan useitakin kertoja viikossa. Silloisella kotitallilla oli ahkerasti valmentautuvaa porukkaa joten valmennuksiin oli helppo päästä kun valmentajat tulivat meidän luo, vaikka toisinaan mekin kävimme vieraissa, etenkin ulkomaan vahvistusten vieraillessa Suomessa, hakemassa oppia ratsastuksen saloihin.
Kisakaudella käytiin kilkuttelemassa parit-kolmet kisat kuukaudessa. Tsiisus sitä rahan määrää mitä ollaan laitettu valmennuksiin ja valkoisten aitojen sisällä matkusteluun, huh!
Kultaisia kilpa-aikoja en ole kaivannut piirun vertaa mutta viime aikoina olen kaivannut hieman treeni-inspistä Torstenin kanssa. Me ollaan kuitenkin oltu toistemme seurassa pian 12 vuotta joten pärjäämme melko hyvin jo omillamme - eikä meillä toisaalta ole mitään kummoisia tavoitteita.
Clancy on sitten ihan omaa luokkaansa. Ei mulla ole ikinä ollut hevosta, joka ei halua liikkua eteen. Tai joka ei ymmärrä miten otetaan sivuttaisaskeleita ratsastaja selässä. Torsten on ollut maailman helpoin hevonen ratsastuksen kannalta, sen kanssa on vähän siirtänyt omaa painoa ja se on heti hiffannut väistöt, avot ja sulut. Eihän niissä mitään kummallista ole! Sitten on Clancy joka kysyy että voitko vielä kerran selittää, mitä oikein haluat.
Isoin ongelma on tietysti eteenpäinpyrkimyksen puute ja se on oikeasti ongelma isolla oolla. Mitä jos sitä ei koskaan löydy? On varmasti hevosia, joista ei koskaan tule iloisia ratsuja. Silloin niiden ei pitäisi olla ratsuja ollenkaan. En kuitenkaan ihan vielä heitä pyyhettä kehään - Clancy on seurallinen, utelias ja eloisa, toisinaan jopa hieman räjähtävän energinen. Paitsi kun pitää tehdä töitä.
Niinpä aloitimme valmennukset uudelleen. Ei todellakaan kisakenttiä varten, mutta opin vuoksi. Jos Clancy löytäisi eteenpäinpyrkimyksensä, siitä voisi tulla täydellinen puskaratsu ja elämän kumppani.
Vuosien saatossa on nähty ja koettu valmennusten saralta vaikka mitä, laidasta laitaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan sitä, miten hevosen saa liikkumaan maasta käsin. Erityisesti Clancyn kanssa olen sitä mieltä, että ensin liikkumiseen pitää saada halua ja tasapainoa ilman ratsastajaa. Niinpä sovimme Nymanin Maken kanssa ohjasajotreffit torstaille. Make ei esittelyä kaipaa, on hänestä sen verran monta lehtijuttua tehty ilmiömäisten hevosmiestaitojensa ja mielenkiintoisen ammattinsa, Koffin hevosten kuskina, ansiosta. Make on ohjasajanut ja pitänyt ratsastustunteja meille Torstenin kolme-vuotiskaudesta lähtien.
Olen ohjasajanut Clancya muutamia kertoja ja erityisesti pellolla ne ovat sujuneet melko hyvin. Oli kuitenkin aika jännittävää nähdä, miten poni toimii kun sitä pyydetään tekemään oikeasti töitä.
Ja hyvinhän se toimi. Se on melko jäykkä ja vaatii hieman aikaa vertyäkseen, se väsähtää helposti ja pyrkii toisinaan himmailemaan, josko hieman hitaampi tempo kelpaisi. Makelle ei kelvannut, minulle kelpasi. Pääsin nimittäin itsekin ohjien päähän hetkeksi ja oli siinä muutama kerta, kun ajattelin että hyvä, mutta Make pyysi lisää. Tässä ei siis houkutellakaan pelkästään Clancya pois mukavuusalueelta... :D Kaiken kaikkiaan sain olla tosi tyytyväinen Clancyyn.
Torstenin kanssa juotiin kaffea ja katseltiin kun Clancy jumppasi.
Ratsastaessa käynti alkaa olemaan jos melko energistä, ravissa saa pyytää lisää tempoa ja laukka ei nouse ollenkaan. Koska liinan päässä laukka nousee kuitenkin kiltisti ääniavusta, päätimme ottaa pienen liinaratsastusjakson. Tuntuu nimittäin siltä, että Clancy on vakaasti päättänyt, ettei ratsastaja selässä vain ole mahdollista laukata.
Olen aikaisemminkin maininnut, että Clancy heittelee melkoisia pukkeja ja tasajalkahyppyjä liinassa, joten ne eivät onneksi tulleet eilen yllätyksenä. Meidän naapuri oli juoksuttajana ja minä selässä ja niin vain saatiin molempiin suuntiin pätkiä hyvää laukkaa ja reipasta ravia. Ja niitä pukkikohtauksia. Mähän en ole enää ihan nuori eikä musta olisi ikinä tullut apinaratsastajaa mutta selässä pysyttiin ja lyhyen treenisession sai lopettaa hienoon laukkakierrokseen.
Tästä on hyvä jatkaa. Laukkaa liinassa ja ohjasajoa ja paljon mäkimaastoja, että saadaan vähän voimaa takaosaan. Kunnon kiipeilymaastoja joutunee tosin vielä hetken odottelemaan, että pääsee ilman hirvikärpästen hyökkäystä kulkemaan. Mutta nyt jo voisi sanoa, että uskon olevamme oikeilla jäljillä!
