Syyskuun arkea

Arkea ja sitruunakeksejä

Onkohan se nyt niin, että kesä on ohi ja syksy alkaa. Tänään on ollut upea, helteinen päivä mutta loppuviikolle sääennuste lupaa pelkkää vesisadetta. Saa nähdä, pitääkö ennuste paikkansa - eli loppuuko pojilta laidunkausi. Toivottavasti ei. Viime vuonna laitumella oltiin vielä lokakuussa. (Toki kausi aloitettiin vasta elokuussa. Nythän siellä ei ole juuri mitään syötävää mutta lähinnä henkistä hyvinvointia ja tervettä ajanvietettä.)

Hävikkiviikon kunniaksi meillä syödään kaappeja tyhjäksi. Edellisviikonlopun juhlista jäi kasa sitruksia, joista osa pääsi tänään sitruunakekseihin. Herkullisia, myös ilman valkosuklaata toisinkuin alkuperäisessä ohjeessa. Lopuista sitruksista ajattelin tehdä lemon curdia ja käyttää sitä sitruunakierrepulliin. Kaikki saman ihanan bloggaajan ohjeita :) 

Tekevänä ei jää murehtimaan. Aivan erityisesti puutarhassa ja hevosten kanssa on hyvä olla. Karsinoiden siivous ja kitkeminen on parasta terapiaa. Voi ajatella tai olla ajattelematta, mutta koko ajan on käsillä tekemistä. Mielestäni olen pärjännyt hyvin. Peikko on mielessä joka päivä ja joskus öisinkin. Yöt ovat olleet lähinnä painajaisia, sellaisia että Peikko ilmestyy jostain ja kaikki on ollut sairasta vitsiä. 

Tarkennettuna, hevostelu omalla tontilla on ihan jees. Omalta tontilta en pääse pois, jos ei ole toista ihmistä mukana - kotitallin painajainen ja syy, miksi Clancy aikoinaan ostettiin. Clancy itse on aika lunki ja saattaisikin jäädä laitumelle jos lähtisin kentälle Torstenin kanssa. Torsten ei, tapansa mukaisesti, ole ollenkaan lunki ja hyvä kun pysyy edes karsinassaan jos Clancy on vaikka kengityksessä. Ottaen huomioon jatkuvan näköyhteyden, sanoisin että Torstenin tallissa tulisi olla vähintään kolme hevosta.

Ja sitä mieltä minäkin olen. Kaipaan shetlanninponin tuomaa kepeyttä, iloa ja hauskuutta. Pikkuponit ovat aivan oma lukunsa enkä ennen täyshoitotallilaisena sellaista ole ikinä edes ajatellut. Kun ratsastus ei kuitenkaan ole se oman harrastuksen suola ja sokeri, vaan yhdessäolo ponien kanssa, ei mulla varmaan tarttisi olla yhtään ratsua. Pelkkiä pikkuponeja, puutarha täynnä. 

Jos nyt aloittaisi ensiksi yhdestä ponista, olisi must have-lista vaativa. Listalta yksi asia nousisi kuitenkin kaikkien muiden ylitse. Mun melkein kolmekymppisen elämäni aikana vastaan on kävellyt neljä hevosta katseella, joka katsoo suoraan sydämeen. Into ja Peikko ♥️ Inton jälkeen en tosin uskonut, että sellaista katsetta saisin enää kohdata, mutta onneksi olin väärässä. Siksi olen myös toiveikas, että sellainen poni vielä joskus laiduntaa meidän puutarhassa. 

Ennen sitä, ja tietysti sen jälkeenkin, harrastetaan hevosten kanssa. Olen saanut valtavasti apua äidiltäni joten Torsten ja Clancy ovat liikkuneet melkein joka päivä. Ehkä kapuan Clancyn selkäänkin lähipäivinä... Edellisestä kerrasta on monta kuukautta. Ja jos jotain lohtua haluaa etsiä menetetyistä kävelylenkeistä Torstenin kanssa, niin eipä nyt tulisi mieleenkään lähteä metsälenkeille. Liikaa hirvikärpäsiä.

Summa summarum, täällä on kaikki hyvin. Tylsää, aivan tavattoman tylsää arkea. Ponin mentävä aukko jokapäiväisessä elämässä - ja silti, kaikki on ihan hyvin. Nautitaan syyskuun lämmöstä, niin kauan kuin sitä meille suodaan 🌞